Mustapukuinen nainen saa aikaan kylmiä väreitä Salon Teatterissa

Kuva: Mikko Pääkkönen

Linda Niemi

Oma teatterikokemukseni perustuu lähinnä muksuna kesäteattereiden parissa hiekkakakkujen kasaamiseen katsomon sivussa, joten kulttuurikärpäseksi en itseäni kutsu. Ensimmäinen ja myöskin viimeisin kokemukseni Salon teatterista oli loppuvuonna 2017 kun silloinen työkaverini sai roolin Jekyll & Hydestä, joten pakkohan tämä oli nähdä. Näytelmä oli mielestäni niin vaikuttava, että oli suorastaan epämukavaa rikkoa pitkään muhinut mielikuvani Salon teatterin aikaansaamasta euforiasta aivan toisenlaisen näytelmän vuoksi. Lähtöasetelmassa rima oli asetettu korkealle.
Näytelmän alussa jo iäkkäämpi Arthur Kipps pyytää näyttelijää opastamaan häntä menneisyyteen perustuvan tarinansa kertomisessa. Kipps haluaa kertoa nuorena kokemistaan karmivista tapahtumista, jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen, tarkoituksenaan tarinankerronnalla jättää ikävät muistot taakseen. Näytelmä toisen näytelmän sisällä haastaa katsojan ymmärtämään näytelmän ja siinä kerrotun tarinan eron, juuri niin kuin teatteritaustainen työkaverinikin oli ennakkoon varoittanut. Kyse on kuitenkin yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmasta jännitysnäytelmästä, joka on pyörinyt Lontoossakin yli 30 vuotta, joten pysyin alusta lähtien skarppina ja avoimena kaikelle.
Olin kuullut näytelmässä käytettävän ensimmäistä kertaa teatterin vastikään uusittua äänitekniikkaa ja tämä on totisesti yksi mainitsemisen arvoisista sekoista. Myös jyrkät valonsuunnat avustavat katsojaa ymmärtämään tarinan ja näytelmän vaihdokset. Teatterissa vallitsi alusta alkaen odottavainen ja jopa painostava tunnelma. Pidin näytelmän tietynlaisesta yksinkertaisuudesta, jossa lavasteita on niukasti. Katsojan mielikuvitukselle annetaan paljon tilaa sen puolesta, ettei kaikkia näytelmän hahmoja tai kohteita haluta konkreettisesti esittää vaan illuusio luodaan katsojille käyttäen tarkkoja kuvauksia, efektejä sekä vaikuttavia äänitehosteita. Väliajalla mietin mikä oli mustapukuisen naisen funktio näytelmässä?
Väliajalta paluu näytöksen pariin oli jännittävää, koska en ole varsinaisesti kauhugenren fani, joten pelkäsin eturiviltä näkeväni jotain, joka tulisi Nukkumatin tuuraajaksi yöuniini. Näytelmä jatkui vahvasti ja oli nousujohteinen. Mustapukuisen naisen tarina alkoi avautua ja kohtaukset näytelmän edetessä kehittyivät dramaattisen pelottaviksi. Kylmät väreet kävivät pitkin selkäpiitä ja velloivat viimeisen vartin hikikarpaloiden kavereina odottaen mitä seuraavaksi tapahtuu – ja missä? Mustapukuisen naisen rooli on jollakin karmivalla tavalla lumoava. Päänäyttelijät Mikko Rosendahl ja Jerry Sarlin suoriutuvat kiistatta rooleistaan erinomaisesti. Miten he ehtivät edes hengähtämään missään välissä?
Näytelmän juoni on mystinen alusta saakka. Tämä vain täytyy itse nähdä ja kokea, mutta sen sanon että suositusikäraja 12 on vähintäänkin aiheellinen.

kommenttia