Salossa uusi vertaistuki- ryhmä päihdeläheisille

Satu Mylly (kesk.) osallistui tällä viikolla alkaneeseen päihderiippuvaisten läheisille suunnattuun vertaistukiryhmään. Salolaiset Liisi Alander ja Hannu Miettinen toimivat Salotossa kokoontuvan vertaistukiryhmän vetäjinä.

Maritta Määttänen

Salossa on alkanut uusi vertaistukiryhmä päihderiippuvaisten läheisille. Ryhmään osallistunut Satu Mylly koki rajun lapsuuden kodissa, jossa molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja. Turvaa kaivannut tyttö alkoi oireilemaan monin eri tavoin.
– Olen ollut koulukiusaaja, hain sillä tavalla huomiota. Rälläsin omia aikojani, käytin alkoholia jo 10-vuotiaana, sekin oli huomionhakua, Satu kertoo.

Sadun vanhemmat erosivat hänen ollessaan 11-vuotias. Tällöin tilanne kotona vain paheni.
– Äiti teki usein kahden viikon katoamisia. Pidin huolta pienemmistä sisaruksistani, viisivuotiaasta veljestäni ja seitsemänvuotiaasta siskostani. Kotona ei ollut ruokaa ja oli nälkä. Vein sisarukseni lähikauppaan. Piilouduimme kaupan nurkkaan syömään makkaraa ja leipää, sillä olisimme muuten kuolleet nälkään. Äidin miesystävät vaihtuivat usein.

Vietimme viikonloppuja mummin, äidinäidin luona. Hän ei ehkä tiennyt tarkkaan, mikä tilanne meillä oli kotona.
– Heräsin kahtena peräkkäisenä yönä siihen, että äiti yritti tappaa tukahduttamalla sisarukseni, ensin siskoni ja seuraavana yönä veljeni. Olin viidentoista, kun päätin tehdä itsemurhan. Ajattelin olevan helpompaa, että minä kuolen, kuin että pikkusisko tai -veli kuolevat. Keräsin kotoa löytyneitä, äidin vahvoja lääkkeitä isoon pussiin. Joku äidin miesystävistä näki tilanteen ja ilmoitti isovanhemmilleni. Nuoremmat sisarukset vietiin lastenkotiin, minut isovanhempien luokse, Satu muistelee.

Osa lapsuudenmuistoista ovat Sadulle hämärän peitossa ja niihin hän toivoisi löytävänsä selkeitä muistikuvia tulevaisuudessa.
-Äiti päätti päivänsä ollessani 19-vuotias. Se oli tietyllä tavalla helpotus. Isä kuoli viime vuonna. Emme päässeet koskaan läheisiksi hänen kanssaan, enkä ollut hautajaisissakaan. Haluaisin tietää lapsuudestani, oliko meillä joulua tai vietettiinkö meillä syntymäpäiviä. En muista näitä juttuja, mutta haluaisin muistaa, Satu toteaa.
Sadulla meni itselläänkin 20-vuotiaana lujaa, kuten hän asian ilmaisee.
-Avioiduin, yllätys, yllätys, alkoholistimiehen kanssa. Niinhän se usein menee… Liitosta syntyi kolme lasta. Mies leikki kovista ulkomaailmassa, muttei koskaan pahoinpidellyt minua tai lapsia. Tällä hetkellä minulla on hyvä aviomies ja meillä on yksi yhteinen lapsi.
Satu toteaa taipuvaisuuden alkoholin liialliseen käyttöön kulkevan myös geeneissä. Hänen oma suhtautumisensa alkoholiin on tällä hetkellä asiallisella ja harkitsevalla linjalla.
-Myös äitini isä oli alkoholisti. Käytän itse alkoholia vähän, yleensä se on viiniä ruoan kanssa. En hakeudu humalatilaan, Satu sanoo.
Turussa asuva Satu kokee tukiryhmän kiinnostavaksi, jossa pääsee kertomaan omaa tarinaansa ja kuuntelemaan muiden päihdeläheisten kokemuksia.
-Koen, että en olisi varmaan näin vahva, ellen olisi kokenut näitä kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa. En osaa edes ajatella, millainen olisin ilman niitä. Toivoisin, että ihmiset eivät velloisi näitä asioita itsekseen, vaan tulisivat mukaan ryhmään, jossa näitä asioita ymmärretään, Satu toivoo.
Omat kokemukset auttavat vertaistuessa

Salolaiset Liisi Alander ja Hannu Miettinen toimivat vertaistukiryhmän vetäjinä. Toiminnan takana on Varsinais-Suomen Rinnallakulkijat ry. Liisillä on henkilökohtaista kokemusta päihdeläheisenä olemisesta.
-Valmistuin viime vuoden keväänä koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi. Siellä sain lisää tietoa läheisriippuvuudesta, ja se kolahti. Minulla oli jo silloin ajatuksia myös ryhmän perustamisesta. Hannun kautta kuulin, että Salotossa on toiminut pari vuotta sitten päihdeläheisten ryhmä, joka loppui, kun vetäjiä ei löytynyt. Niinpä paikka löytyi heti sieltä, kun kävimme kyselemässä, Liisi kertoo.

Hannu on työskennellyt päihdetyössä vuosikausia. Hänellä on lisäksi omakohtaista kokemusta oman veljen sairastuttua alkoholismiin.
– Asiaan puuttuminen ei ole yksinkertaista. Itse ummistin silmäni täysin. Minun olisi pitänyt huomata erilaisista asioista, missä mennään. Esimerkiksi kun kävin hänen luonaan, siellä oli iso säkki tyhjiä pulloja. Veli pyysi: ”voitteko viedä ne, kun minä olen kuitenkin opettaja…?” Olen tehnyt päihdetyötä koko ikäni. Omasta mielestäni tiesin asiat hyvin. Lopulta huomasin, etten tiennyt yhtään mitään. Asia oli minulle jotenkin etäinen, siinä oli ikään kuin kalvo välissä.
– Kun veljeni oli hoitolaitoksessa vuonna 2003, sieltä tuli pyyntö läheiskohtaamiseen. Olen viime vuoteen asti uskotellut itselleni, etten mennyt sinne, koska minä olin ollut selkäleikkauksessa. Löysin paperit, joiden mukaan leikkaus ei ollut edes samana vuonna, jolloin läheistapaaminen olisi ollut. Totuus on, etten uskaltanut mennä sinne, Hannu kuvailee.

Veljesten todellinen läheiskohtaaminen kuitenkin järjestyi muutama vuosi sitten.
– Veljeni on saanut raittiin elämän. Kävimme läheiskohtaamisen läpi vuonna 2016 ja puhuimme asioista, joista en ollut pystynyt aiemmin puhumaan, Hannu kertoo.

Päihderiippuvaisten läheisille suunnattu vertaistukiryhmä kokoontuu Salotossa, osoitteessa Kirkkokatu 5 joka toinen tiistai (parittomina viikkoina) klo 18-20.

kommenttia