Elokuvateatteriyrittäjä Jari Mäkilä ehtii juuri ja juuri hymyilemään kameralle, kun hän rientää jo käynnistämään synttäriporukalle elokuvaa.
– Sehän oli se Ryhmä Hau?
– Joo! salista kuuluu iloinen hihkunta.
Elämänsä aikana Mäkilä on ehtinyt täyttämään cv:tään monenlaisilla töillä vartijasta huoltamoaseman työntekijään, mutta lopulta elokuvateatteri vei sekä Mäkilän ajan että sydämen. Mäkilän mukaan elokuvateatterin pyörittämisessä vaaditaankin monenlaista osaamista.
– Voi sanoa, että olen alalla ollut koko elämäni, mutta 17-vuotiaasta saakka olen tehnyt näitä hommia. Isoisäni Väinö Mäkilä aloitti elokuvateatterissa työskentelyn Paimiossa vuonna 1948. Isäni oli elokuvakoneenkäyttäjänä Turussa, joten voi sanoa, että sitä on suvussa: setäni esittivät elokuvia laivoilla 1960-luvulla, Mäkilä muistelee.
– Nyt poikani Jesse on tullut työskentelemään elokuvateattereihini, eli hän on nyt neljättä sukupolvea. En sitten tiedä, onko tämä kirous vai siunaus, Mäkilä hekottelee.
Salossa Mäkilä on pyörittänyt tänä syksynä 85 vuotta täyttävää Bio-Saloa 18 vuotta. Mäkilä kertoo vuokranneensa elokuvateatterin ensin Jukka Laineelta ja pari vuotta Bio-Salon vuokraamista riitti vakuuttamaan Mäkilälle, että tässä hän tahtoo vanheta. Eikä ihme, sillä Bio-Salon teatterirakennuksen karisma voittaa puolelleen kävijän kuin kävijän.
Jari Mäkilää ei ole vaikea saada puhumaan teatterinsa historiasta.
– Tämä rakennus on rakennettu elokuvateatteriksi vuonna 1938. Sen on piirtänyt Aarne Hento. Aikoinaan täällä oli vain yksi näyttämö, jossa oli parvekekatsomo. Parvekkeesta tehtiin kakkossali. 1970-luvulla teatteria uudistettiin niin että yläkertaan rakennettiin toinen sali. Kai haluttiin pienentää se iso sali, jotta voitiin palvella elokuvakävijöitä paremmin. Olihan Laineella tässä myös elokuvavuokraamokin! Se oli nimeltään Bio-Salo 3!
Nykyään Bio-Salo 3 tarkoittaa pientä salia, jonka voi vuokrata vaikka syntymäpäiväjuhlia varten.
Remonttia ja koneistojen uusimista on elokuva-alalla tehtävä säännöllisin väliajoin. Mäkilä on nähnyt urallaan elokuvateollisuuden siirtymän filmikeloista digitaalisiin elokuvakopioihin. Aikanaan elokuvakopiot esitettiin ensin Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa. Pieniin elokuvateattereihin elokuvakopiot tulivat viiveellä.
– Muistan, kun isäukon kanssa joskus koitimme pyörittää elokuvaa, vaikka filmi oli ihan silppua. Filmit käytettiin loppuun, sillä filmikopio oli kallis. Filmifiilit ymmärtävät filmikuvan päälle: kuvan laatu on pehmeämpi. Kun filmi kuluu, siihen ilmestyy sadetta. Joskus, elokuviin, kuten Spede (2023), kuvaan lisätään kulumaa että saataisiin vanha vaikutelma. Elokuva-alan asiantuntemus kuuluu Jari Mäkilän äänessä.
Digiaika on tasa-arvoistanut elokuvien ensi-iltoja. Nykyään isot leffat voi nähdä ensi-illassa yhtä aikaa joka puolella Suomea. Ovat elokuvatkin muuttuneet:
– Joskus niissä on mukana alkuelokuva, joskus loppukohtaus. Sitä ei sitten tiedä etukäteen, mitä kaikkea filmissä on mukana, Mäkilä hämmästelee. Elokuvakävijää hän vinkkaa:
– Istu vain rauhassa paikoillasi. Leffa loppuu vasta, kun salin valot syttyvät. Siitä tietää, että onko odotettavissa loppukohtausta vai ei.
Mäkilä koittaa itse katsoa mahdollisimman monta uutta kotimaista elokuvaa, mutta ei hän koe olevansa leffahullu. Hän tekee myös eron filmifiilin ja elokuvateatteriyrittäjyyden välillä:
– En katso kaikkia elokuvia, joita täällä pyörii. Elokuvaihminen on sellainen, joka tietää genret ja ohjaajat. Elokuvateatteri-ihmiselle riittää, että salissa on tyytyväisiä katsojia. Mäkilän mukaan elokuvat kuuluvat kaikille ja hän tarjoilee ihmisille mielellään pieniä elokuvan mittaisia arjesta irtautumisen hetkiä.
Mäkilälle onkin tärkeää tarjota elokuvia mahdollisimman monille. Bio-Salon 85-vuotisjuhlavuonna Mäkilä on järjestänyt ulkoilmanäytöksen sekä kaksi elokuvasarjaa. Perheille suunnatusta Disney-sarjasta on jäljellä vielä Prinsessa Ruusunen (1959). Tänä syksynä esitetään myös perinteisiä mustavalkoelokuvia, jotka ovat valikoituneet ohjelmistoon esimerkiksi salolaistaustaisen näyttelijän mukaan: Helena Kara esittää naispääroolia elokuvissa Poikamiesten holhokki. Yksi Bio-Salon suosituimpia elokuvia on ollut Niskavuoren naiset (1938).
– Muistelen kuulleeni, että eräänäkin sunnuntaina vuonna 1938 elokuvaa esitettiin viisi näytöstä putkeen, ja kaikki olivat loppuunmyytyjä! Mäkilä ihastelee. Elokuvasarja täydentyy klassikkokomedialla, kun Bio-Salossa esitetään Tulitikkuja lainaamassa (1938).
Jari Mäkilä pitää edelleen työstään ja toivoo, että pääsee vielä juhlimaan Bio-Salon satavuotisjuhliakin. Mutta:
– Hiukan syön vieläkin popcornia, mutta kyllä siitä on jo terävin kärki lähtenyt, Mäkilä nauraa.
Syysloman alkuun vauhtia Bio-Salosta
Bio-Salon 85-vuotisjuhlanäytös on alkamassa ja elokuvateatterin aula täyttyy popcornin tuoksusta. Eri-ikäiset Disney-fanit ovat tulleet katsomaan Tuhkimoa (1950) elokuvateatterissa. Suurin osa on nähnyt elokuvan pelkästään kotisohvaltaan.
Elokuvan alkua odottavat myös Irina ja Kerttu Hammar. He ovat tulleet Kuhmosta Saloon syyslomaa viettämään. Kerttu Hammaria vaikuttaa pikkuisen jännittävän.
– Olemme ekaa kertaa leffassa. Kerttu ei ole nähnyt vielä Tuhkimoakaan koskaan, Irina Hammar kertoo. Hän muistelee itse nähneensä Tuhkimon monesti ja jatkaa, että olivat tulleet varta vasten Tuhkimon vuoksi Bio-Saloon.
– Tuhkimo on yks mun suosikkeja Disneyltä. Nyt on jännittävää nähdä se vihdoinkin isolta ruudulta, Irina Hammar kertoo.
Aada Saturi popsii teatterin aulassa popcornia.
– Mahtaako noista olla mitään jäljellä ennen kun leffa ehtii edes alkaa? Naureskelee Sari Saturi. Saturit ovat saapuneet elokuviin kolmen sukupolven voimin, sillä mukaan elokuviin on lähtenyt myös mummu Kaija Nieminen. Tuhkimon tarina on heille kaikille tuttu.
Salolaisina Kaija Nieminen ja Sari Saturi ovat ehtineet käydä Bio-Salossa kerran jos toisenkin. Ensimmäistä Bio-Salossa näkemäänsä elokuvaa Nieminen ei osaa nimetä, mutta Sari Saturille vastaus tulee miettimättä.
– Kävin katsomassa Disneyn Lumikin (1937). On kyllä niin kiva päästä näkemään nämä klassikot isolta kankaalta, Sari Saturi ihastelee.
Jokaisella on oma suosikkinsa Disneyn elokuvien joukosta: Aada Saturi nimeää Lilon ja Stitchin (2002), äiti Sari Saturi Leijonakuninkaan (1994) ja Kaija Nieminen kertoo Prinsessa Ruususen (1959) olevan hänen Disney-elokuvasuosikkinsa.
– No mutta hei, sitten varmaan tulet meidän kanssamme katsomaan sen kuukauden päästä! Sari Saturi hihkaisee.
Jonna Hellberg-Pitkänen
