Jari Mäkilä on elokuvateatteriyrittäjä jo kolmannessa polvessa. Hänen isoisänsä ja isänsä työskentelivät Turun seudun elokuvateattereissa, ja Mäkilä pääsi jo nuorena tutustumaan elokuvateatterien konehuoneisiin.
Vuonna 2005 hän kokosi nettisivun, joka esitteli Turun elokuvateattereita koko suomalaisen elokuvahistorian ajalta. Nyt sivusto on avattu päivitettynä uudelleen, ja lisäksi Mäkilä on koonnut tiedot kirjaksi, laajentaen aiemmin keräämäänsä historiaa vuoteen 2025 saakka. Mukana on myös hänen omia muistojaan kustakin teatterista.
–Mukaan saatiin täydennystä, koska tässä välissä on ehtinyt loppua ainakin Kino Julia ja Kino Thalia, Mäkilä kertoo.
Suurin työ tehtiin jo 20 vuotta sitten, kun hän etsi tietoja alkuperäistä sivustoa varten. Hänen mukaansa kokoaminen oli aikamatka turkulaisen kulttuurin ja yhden liiketoimintamallin kehitykseen. Hän muistaa hyvin muun muassa Dominon, Casinon ja Kino Turun.
Mäkilä jatkoi isoisänsä perintöä Paimion elokuvateatteri Kinossa, mutta hänen aikanaan toiminta on laajentunut myös Saloon ja Somerolle. Bio-Salon elokuvateatterin yritystoiminnan hän osti noin parikymmentä vuotta sitten ja elvytti hetkellisesti myös Bio Jännän elokuvatoiminnan. Tällä hetkellä hän jopa asuu Bio-Salon yläkerrassa.
–Muutin Saloon 12 vuotta sitten, kun se vaikutti järkevältä, Mäkilä muistelee.
Kirja sisältää runsaasti kuvia vanhoista elokuvasaleista, jotka Mäkilän mukaan olivat aikanaan huomattavasti persoonallisempia ja heijastivat aikansa arkkitehtuuria. Hän tuntee elokuvateattereiden historian 1930-luvulta tähän päivään. Esimerkiksi Bio-Salon yläkerran elokuvasali toimi aiemmin alakerran suuren salin parvena. Ihmiset pukeutuivat parhaimpiinsa, ja elokuvissa käyminen oli harvinaista herkkua.
–Elokuvateattereita oli “paremmalle väelle” ja korttelikinoja tavallisille ihmisille. Nykyään elokuvissa käydään viime tinkaan, jos ollenkaan, Mäkilä toteaa.
Ennen nuoret viettivät vapaa-aikaansa elokuvateattereissa, mutta Mäkilän mukaan teatterit ovat menettäneet asemansa kohtaamispaikkoina.
–On hyvin tyypillistä, että elokuviin herätään vasta, kun ne ovat poistumassa ohjelmistosta. Tuntuu, että yleisö ei ole palannut vuoden 2020 edeltäneeseen aikaan.
Mäkilä muistaa omilta teinivuosiltaan työskentelyn Turun vanhassa Kinopalatsissa isänsä kanssa.
–Ykkössalissa loppui näytös samaan aikaan, kun kolmosessa piti alkaa seuraava. Konehuoneet olivat erillään ja isän piti lopettaa näytös ykkösessä, joten sain luvan aloittaa seuraavan näytöksen ensi kertaa yksin. Filmit oli ladattu valmiiksi ja työn piti olla simppeli. Aloitin näytöksen, mutta filmissä ollut kuivunut liimaliitos katkesi. Jouduin sammuttamaan koneen, sytyttämään salivalot ja odottamaan isääni. Olin 13-vuotias, ja silloin harmitti kuin pientä oravaa, Mäkilä naurahtaa muistolle.
Hän tähtää työskentelemään vuoteen 2038 saakka, jolloin hänelle täyttyisi 50 vuotta elokuvateatterialalla – nuoruuden epävirallisia töitä laskematta. Elokuvat ovat aina tuntuneet hänelle omalta jutulta, johon oli helppo kasvaa sisään.
Nelli Spännäri
