Kellokosken Prinsessa, eli Anna Svedholm, omaa sukua Lappalainen, oli Suomen tunnetuin mielenterveyspotilas. Hän asui suurimman osan elämästään, yli 50 vuotta, Kellokosken sairaalassa. Anna Svedholm kärsi skitsofreniasta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ja päätyi pysyvään sairaalahoitoon alle 40-vuotiaana. Kellokoskella hän päätti ryhtyä Prinsessaksi: hän oli omissa kuvitelmissaan syntynyt Buckinghamin palatsissa, mistä aarnikotka oli lennättänyt hänet Suomeen. Häneen kokeiltiin monenlaisia raskaita hoitoja, muun muassa sähköshokkeja, mutta Prinsessa pysyi prinsessana. Hoitohenkilökunta taisteli vuosia näitä harhoja vastaan, kunnes totesivat että ”ehkä prinsessana oleminen ei ole niin paha asia”.
Useimmat Vuohensaaren näytelmän roolihahmot perustuvat oikeasti eläneisiin Kellokosken potilaisiin, ja käsiohjelmassa on avattu näitten henkilöitten historiaa. Harvempi katsoja kuitenkaan tutustuu käsiohjelmaan ennen esitystä, ja tästä muodostuu näytelmän alun ongelma: se on auttamattoman sekava. Suurin osa näytelmistä on rakennettu niin, että toinen puoliaika tuntuu ensimmäistä paremmalta. Luonnollinen selitys asiaan on se, että ensimmäisellä puoliajalla esitellään roolihahmot, heidän karaktäärinsä ja näytelmän punainen lanka eli juoni. Vuohensaaren avauskohtaus on sijoitettu näyttämön sivulle, jolle katsomon toisesta päästä on huono näkyvyys. Näin ollen potilaitten juoksukilpailusta jää mieleen lähinnä valtava kohellus, ja henkilökunnan erottaa potilaista vain vaatetuksen perusteella. Voi tietysti olla, että se oli ohjaajan tarkoituskin.
Kellokosken Prinsessa ei ole mitään kevyttä kesäteatteria. Siinä kuvataan vakavia mielenterveysongelmia ja viime vuosisadan alkupuolen hoitomuotoja, jotka tämän päivän mittapuulla ovat suorastaan raakoja. Mielenterveyspotilaitten touhuille nauraminen tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta, mutta toisaalta tosielämässäkin potilaat voivat parempina hetkinään nauraa omille toilailuilleen. Ehkäpä nauru hieman keventää sairauden taakkaa. Antti Ainolan säveltämä musiikki toimii myös hienosti keventäen näytelmän vakavaa pohjavirettä, joskin myös tuoden välillä uhkaavaa tunnelmaa rajuihin hoitotoimenpiteisiin.
Kun näyttämölle astelee itse Prinsessa, Sanni Suvila-Nuutinen, nousee esitys aivan uusiin sfääreihin. Suvila-Nuutisen karisma ja ilmaisu on aivan omaa luokkaansa, ja hän on omaksunut Prinsessan monitahoisen ja vaikean roolin suorastaan häkellyttävän hyvin. Hän loistaa näyttämön keskipisteenä auringon lailla, sopivasti kauniiseen keltaiseen mekkoon pukeutuneena – keltainen oli kuulemani mukaan Prinsessan lempiväri.
Kesäteatteri on ihan eri ympäristö kuin sisäteatteri, se tuli jälleen kerran Vuohensaaressa todistettua. Villi luonto astui kuvioihin, ja tällä kertaa aivan harvinaisen sopivassa kohdassa. Ylilääkäri Aarne Soininen (Arska Halme) oli morfiiniaddikti ja näytelmässä oli kohtaus missä hän huumepäissään näki harhoja. Juuri samalla hetkellä tyhjälle näyttämölle lennähti naurulokki, joka ilmeisen tyytyväisenä tepasteli ensin näyttämön poikki toiseen reunaan ja sieltä vielä takaisin. Vuorosanansa se oli kylläkin unohtanut. Yksin ja itsekseen nauraminen on näyttämöllä vaikeaa, kerrankin oli ylilääkärilläkin jotain mille nauraa.
Näytelmän lopun symboliikka ei oikein avautunut ja loppukohtausta oli tarpeettomasti venytetty. Näytelmän sanoma on kuitenkin hyvä painaa mieleen ja se kiteytyy lääkärin sanoihin Prinsessasta: ”Hän on onnellisempi kuin kukaan täällä”.
Esityksiä 9.8 saakka.
Kellokosken Prinsessa, Vuohensaaren kesäteatteri
Käsikirjoitus ja ohjaus: Alina Kilpinen
Musiikin sävellys ja laulujen opetus: Antti Ainola
Koreografiat: Venla Viisanen
Lavastus: Sanna Leppänen
Puvustus: Jenny Sainio, Marika Hämäläinen
Graafikko: Marcus Lindén, Susanna Karhu
Tuotanto: Mia Kuisma
Kuiskaaja: Pia Poikonen
Kuvat: Anni Arvilahti
Rooleissa: Sanni Suvila-Nuutinen, Marjukka Paajolahti-Halme, Susanna Karhu, Satu Elg, Arto Pasio, Pia Nummila-Väkiparta, Anni Mäenpää, Anna Virtanen, Elina Virtaperko, Saila Rouhiainen, Arska Halme, Sami Virta, Nora Koivunen, Elviira Väyrynen, Minna Laiho
Elina Koskinen
