Rikosten kuningattareksi kutsutun Agatha Christien (1890 – 1976) suosio ei edelleenkään osoita laantumisen merkkejä, pikemminkin päinvastoin.
Oscar-palkittu englantilainen näyttelijä-ohjaaja Kenneth Branagh on viime vuosina tuonut omat versionsa Christien tunnetuimmista romaaneista elokuvateattereihin näytellen itse myös Hercule Poirotin roolin. Vaikka klassikkojen uustulkinnat ovat periaatteessa tervetulleita, on ollut hieman outoa nähdä Christien kuvaaman belgialaisetsivän jahtaavan roistoja ase kädessä.
Paimiossa on onneksi luotettu klassiseen tulkintaan Idän pikajunan arvoituksesta.
Vuonna 1934 julkaistu kirja on Christien tunnetuimpia ja suosituimpia dekkareita, eikä vähiten erittäin kekseliään juonensa ansiosta. Romaanin traagisella taustatarinalla on todellisuuspohjaa: lentäjäsankari Charles Lindberghin poika siepattiin ja murhattiin 1932, vuotta ennen kuin Christie alkoi kirjoittaa kirjaansa.
Mitenkään helppoon teokseen ei Paimion Teatteri ole tarttunut, sillä Hercule Poirotin usein kirjoissa mainittujen pienten harmaitten aivosolujen toimintaa on teatterin lavalle kovin vaikeaa dramatisoida. Paimiossa onnistutaan kuitenkin erinomaisesti.
Näytelmä on visuaalisesti todella komeaa katseltavaa. Vistan näyttämön suhteellisen pienelle lavalle on onnistuttu lavastamaan juna, josta löytyy niin ravintolavaunu kuin hyttejäkin. Minna Ihalainen lavastesuunnittelijana ja Anton Simolin lavastustiimeineen on rakentanut hienosti toimivan ja sujuvasti muunneltavan näyttämökuvan. Puvustus ja maskeeraus tukevat epookkia eikä vaateorientoituneen katsojankaan silmään sattunut yhtään häiritsevää yksityiskohtaa.
Erityisen upeat on valotaiteilija Timo A. Aallon suunnittelemat valot, jotka alussa luovat niin todellista junatunnelmaa, että tuntuu kuin olisi itse lähdössä matkaan. Kun Idän pikajuna juuttuu lumikinoksiin, muuttuu valaistus lähes elokuvamaiseksi huipentuakseen kohti vaikuttavaa loppua. Myös Pasi Ketolan säveltämässä musiikissa on selkeästi elokuvallista otetta. Nämä kaikki elementit yhdessä luovat jännitteisen ja pahaenteisen tunnelman heti näytelmän alkuun. Vaikka ei tuntisi tarinaa, voisi aavistaa, että tämä ei hyvin pääty.
Ohjaaja Marja Vuori tuntee selvästikin sekä tarinan että sen hahmot. Näyttelijöitä on ohjattu tarkasti eikä heikkoja roolisuorituksia ole, kokonaisnäkemys esityksestä on tiukasti hallinnassa. Ensimmäinen puoliaika on toiminnallisempi, mutta vasta toisessa näytöksessä Hannu Pajunen Hercule Poirotina nousee sellaiseksi voimahahmoksi kuin mitä roolihenkilöltä voi odottaa.
Ainoa ohjauksellinen ratkaisu mistä en pitänyt, oli Poirotin puheenparteen ujutettu murteellinen ääntämys, jota on syystä tai toisesta käytetty muittenkin ohjaajien toimesta ja joka on näyttelijälle erittäin haasteellinen.
Tasaisen vahvasta näyttelijäjoukosta nostettakoon Valpuri Seikkula, joka ottaa herkkuroolistaan rouva Helen Hubbardina totisesti kaiken irti! Toisaalta pidin kovasti myös Anu Lehtonen-Sonkin pienehköstä roolista, tarkasti sisäistetystä Greta Ohlssonista.
Näytelmän loppukohtaus on erityisen vaikuttava. Elokuvissa käytetään usein takautumia siinä vaiheessa kun Hercule Poirot on kutsunut väen koolle ja kertoo, miten on päätynyt (oikeaan) ratkaisuunsa.
Teatterissa ei takautumia oikeastaan voi käyttää, mutta Paimiossa nekin saadaan onnistumaan.
Ja ihan viimeiset repliikit toivat palan kurkkuun ja aiheuttivat vilkasta keskustelua kotimatkalla.
Elina Koskinen
Ohjaus Marja Vuori, apulaisohjaaja Pia Poikonen. Musiikkien sävellys ja äänisuunnittelu Pasi Ketola, Valosuunnittelu Timo Aalto, Puvustus Sari Stenlund ja Anu Lehtonen-Sonkki, Maskeeraus Jannu Hytönen, Lavastesuunnittelu Minna Ihalainen, Lavasterakennus Anton Simolin ja työryhmä.
Rooleissa: Hannu Pajunen, Timo Roos, Päivi Laakso, Marko Pekkarinen, Sami Olander, Hanna Suomi, Anu Lehtonen-Sonkki, Helena Boberg, Valpuri Seikkula, Arto Salo ja Jenni Vellamo.
