Puhdistus-näytelmässä on intensiteettiä

Puhdistus-näytelmässä Aliidea nuorena näyttelevä Sonja Leino ja Hansia näyttelevä Jerry Sarlin epätoivoisten olosuhteiden, valintojen ja tunteiden ristipaineessa. (Kuva: Mikko Pääkkönen)

Reija Palttala

Ensi-illan jännite oli lähes käsinkosketeltava jo ennen Puhdistus-näytelmän alkua, eikä se ainakaan laimentunut näytelmän päästyä vauhtiin. Sofi Oksasen käsikirjoittamassa ja Tapio Väntsin ohjaamassa Puhdistus-näytelmästä löytyi intensiteettiä koko esityksen mitassa.

Esityksessä näyttelijät, musiikki, lavastus, valot ja puvustus loivat saumattomasti toimivan kokonaisuuden, jossa mikään osatekijä ei pettänyt.
Jo aivan esityksen alussa tuli ilmi, miten pienillä ja selkeillä lavastuksen muutoksilla paikan ja tilanteiden vaihdokset ilmaistiin. Alussa oli vain kaksi ihmistä ja dialogi, kumpikaan henkilö ei vielä tiennyt toisistaan mitään. Näyttämökään ei ollut vielä avautunut yleisölle, ja se vasta aavisteli, mitä tuleman pitää. Suuri valkoinen verho, jonka takana alkoi liikkua suuria ihmishahmoisia varjoja henkilöiden ohella, peitti lavaa katosta lattiaan. Samalla tavoin koko esityksen ajan jo pelkästään se, miten rautaverkoilla markkeerattuja huoneita peittävät verhot vedettiin auki tai takaisin kiinni, loi lavalle merkityksellisen tilan.

Näytelmässä kulki kaksi aikatasoa ja tarinalinjaa, ja esityksessä näiden limittäminen toimi loistavasti. Keskeistä eri aikatasojen tarinoissa oli päähenkilö Aliide Truun vanhemman ja nuoremman minän tarinat, ja laajemmassa historiallisessa kontekstissa Neuvosto-Viron sodanjälkeinen aika 1940-luvulla ja Viron itsenäistymisen jälkeinen aika vuonna 1992.
Ristiriitaiset valintatilanteet, joihin ihminen voi joutua epätoivoisissa olosuhteissa, tulevat riipaisevalla ja puhuttelevalla tavalla ilmaistuksi juuri vanhempaa Aliidea näyttelevän Merja Koivaaran ja nuorempaa Aliidea näyttelevän Sonja Leinon henkilöhahmojen vuorottelussa näyttämökerronnassa.

Aliiden roolihenkilöön liittyvä salaisuus paljastuu vähä vähältä erittäin taitavan ja ilmaisuvoimaisen näyttelijäntyön myötä. Aliide nuoremman vähäeleisissäkin ilmeissä ja eleissä on monisävyisesti tunteita ilmaiseva luonne. Aliide vanhemman ääni ja lavaläsnäolo on puolestaan kuin luotu vahvalle päähenkilölle, jonka latautunut intohimo piilee äänessä ja kätketyssä tunnemaailmassa.

Sama latautunut intensiteetti on muidenkin henkilöiden näyttelemisessä. Ohjaaja Tapio Väntsi kertoi aiemmin valinneensa näyttelijät esitykseen nimenomaan vahvan tunnenäyttelemisen vuoksi, ja sen voi kokea esitystä katsoessaan. Äänenkäytön voiman ja sävyn vaihtelua on käytetty näytelmässä oivallisesti. Rajusta ja väkivaltaisesta äänestä siirrytään juuri oikeissa kohdissa tunnelmoivan pehmeään, muistelevan poissaolevaan tai salailevan ovelaan. Skaala on laaja ja äänen volyymista löytyy paljon sävyjä kaikkien näyttelijöiden kohdalla.

Musiikin rooli on esityksessä merkittävä, ja sen rytmitys näytelmän kokonaisuuteen loistava. Musiikki ja kohdat ilman musiikkia vaihtelevat hienolla ajoituksella. Musiikissa kuuluu kahden tason tarinoiden erilaisuus erisävyisenä ääni- ja soundimaailmana. Tietynlaiset rytmiikat ennakoivat tilanteissa tapahtumien tulevaisuutta ennen kuin ne tapahtuvat. Musiikin jännitteinen ja vaihteleva ote erilaisine soittimineen ja lauluäänineen sopii yhteen näytelmän tematiikan ja tapahtumien kanssa.

Näyttämötapahtumissa alku on ehkä aavistuksen pitkähkö ja loppu hieman liian lyhyt, mutta muuten esityksen rytmitys toimii vaikuttavasti. Huomio siirtyy kuhunkin henkilöön kerrallaan siten, että jokainen asettuu ikään kuin valokeilaan erikseen omassa roolissaan, vaikka tilanteessa olisi useampikin henkilö. Siinä tuntuu korostuvan, miten jokainen on oman tarinansa kanssa valintoineen ja salaisuuksineen viime kädessä yksin. Sitä kautta myös valintojen dramaattisuus ja niihin liittyvä vastuu nousee esiin. Sympatia ja hyvä tahto toimivat kuitenkin näytelmässä toivon mahdollistavina rinnakkaismotiiveina.

Aliiden lisäksi henkilöissä nuorta Zaraa näyttelevän Anni Salomaan hahmossa tulee esiin eri suuntiin vetävässä ristipaineessa eläminen ja toimiminen. Nuorena näyttelijänä hän hallitsee hyvin henkilöhahmon identiteetin monet puolet, jotka vihjaavat taustalla tapahtuneeseen ja näytelmän aikana taustalla tapahtuvaan.

Hämäräbisneksiä hommailevat ja väkivaltaa sumeilematta käyttävät Pasa (Aki-Matti Kallio) sekä Lavrenti (Mikko Polojärvi) tuovat esitykseen oivalliset vähän eriluonteiset rikollisketkut, jotka ovat näytelmässä myös sotilaiden roolissa. Heidän hahmoistaan löytyy myös komiikkaa kaiken traagisen tapahtumisen takaa.

Kaksi miesroolia ovat vastakkaisia persoonia kuvaavina Hansia näyttelevä Jerry Sarlin ja Jyrki Nurmi Martinina. Molemmat eläytyvät rooleihinsa täydesti. Jerry Sarlin nuorena näyttelijänä tekee erinomaisen roolityön, ja henkilöhahmon tunteet saavat vahvan ilmaisuvoiman siitäkin huolimatta, että tarinassa Hansin henkilö on nimenomaan eri naisten tunteiden ja valintojen paineessa elävä ja näiden vastinpari. Rooli ei silti jää missään suhteessa statistiksi, vaan kasvaa hahmona moniulotteisen ilmaisevaksi.

Ohjaaja Tapio Väntsi on antanut näyttelijöille paljon tilaa toteuttaa roolin erilaisia puolia oman persoonallisen otteensa kautta. Ohjaajan vaikutus ja tuntuma näyttelijöiden keskittyneen latautuneeseen ilmaisutapaan ja eri roolien selkeään erottumiseen on yhtä kaikki hienosti näkyvillä ja katsojan koettavissa kautta esityksen.

kommenttia