Torstaina 16. lokakuuta 2025 maailma oli kaikessa hiljaisuudessa yhtä mainiota rikosromaania rikkaampi, kun kirjailijanimellä Sebastian Lindell kirjoittavan Timo Liukkosen upouusi Jättiläinen-romaani ilmestyi.
Junantuoma salolainen on ehtinyt jo seitsemänteen romaaniinsa. Tätä viimeistä lukuun ottamatta kaikki muut sijoittuvat pohjoiseen Suomeen. Jättiläisessä siirretään katse Saloon. Tarinan polttopisteessä on Vuohensaari.
Jättiläisen tarina lähtee liikkeelle luokkakokouksesta ja sijoittuu aikajanalla Nokian matkapuhelinbisneksen kulta-ajan viimeisiin vuosiin. Kirjassa liikutaan niin Moision koulun liepeillä kuin Nokian tehtaallakin. Luvassa on taattu nostalgiatrippi kaikille Salossa 2000-luvun alussa eläneille, sillä tarinaan kietoutuu niin Salon historiaa kuin monen mieliin jääneitä oikeita tapahtumiakin. Nokian tehtaalla työskennelleille luvassa on kirjakarkkia: tehdastyöläisen arjen kuvaaminen huipputeknisillä tuotantolinjoilla on harvinaista herkkua.
-Kirjan tarina on fiktiota, mutta tapani mukaan olen ujuttanut tekstiin historiallisia faktoja. Vuohensaari on salolainen helmi, jolla on kreivillinen historia, sillä saari siirtyi 1930-luvulla Wiurilan kartanolta silloisen Salon kauppalan haltuun, Liukkonen kuvailee.
-Se on 60-luvun alusta toiminut leirintäalueena. Olisipa vielä jännempää, jos Vuohensaareen edelleen pääsisi vain laivalla, Liukkonen huokaa.
Liukkonen kirjoittaa taitavasti eri tekstilajityyppejä ja liikkuu kirjassa monella eri aikatasolla. Ihmisten lisäksi kirjoissa seikkailee paljon koiria: on muun muassa saksanpaimenkoiraa, corgia, collieta ja erään Mauri Nordmanin kovasti samojedinkoiraa muistuttava hauva. Mutta Liukkonenhan on koiraihmisiä. ”Niinhän se on, että jokaisen varteenotettavan rikoskirjailijan menestyksen takana on bordercollie”, Liukkonen kirjoittaa Instagram-tilillään.
-Kiira, bordercolliemme, seikkailee mukanamme, milloin missäkin, joskus jopa kirjoissani. Nykyään Kiiraa voi seurata myös Instagramissa. Perustin Dekkaristi-tilin, jotta voisin esitellä kirjan tapahtumapaikkoja. Ajattele, että Dekkaristi-nimi oli vielä vapaana, Liukkonen hämmästelee. Tilin takaa voi aistia kotiseuturakkautta, mutta se toimii myös kiinnostavana lisäosana itse dekkariin, kun lukija voi tarkastella tapahtumapaikkoja Liukkosen ottamista värivalokuvista.
-Otan itse kaikki valokuvat ja kirjoitan kuvatekstit ja opettelin käyttämään aihetunnisteita, jotta kuvat leviäisivät paremmin. Tilin pitäminen tuntuu hyvin vieraalta, Liukkonen naurahtaa. Tässä tapauksessa vanha koira oppii kuitenkin hyvin uusia temppuja.
-Parhaiten ovat menestyneet Kiiran kuvat, niitä jaetaan hanakasti eteenpäin, Liukkonen tunnustaa.
Vaikka kirjailijan työ on paikoin yksinäistä puurtamista, ei Liukkonenkaan pärjää kokonaan omin avuin.
-Minulla on joukko uskollisia esilukijoita, joiden vuoksi istumme tässä nyt. Joskus loppuratkaisuakin on muutettu, kun he ovat tehneet omat johtopäätelmänsä. Toisinaan karsitaan myös ylilyöntejä, Liukkonen summaa ja kiittelee rehellistä lukijaraatiaan.
-Ensimmäiseksi lukijakseni sain anoppini. Jotta hän saisi luettavaa, kirjoitin romaanini nimeltä Kun pimeys peittää valkeat yöt (2012) viimeiset neljä sivua pihakeinussani istuen, samalla, kun vaimoni ja anoppini joivat vieressä kahvia. Minä pystyn keskittymään melkeinpä missä vain, Liukkonen myhäilee.
Liukkonen viihtyy Indie-kirjailijana.
-Arvostan kirjailijan vapautta. Ilman kustantajaa minulla on vapaus valita itse aiheeni ja tyylilajini. Vaikka murhamysteerit ovat minulle ominta alaa, leikittelen ajatuksella, että kirjoittaisin joskus vaikka trillerin. Ja saisihan Jättiläisestä hienon näytelmän esimerkiksi Vuohensaaren kesäteatteriin, Liukkonen haaveilee varovaisesti.
Liukkonen kertoo nauttivansa salapoliisiromaanit mielellään myös näytelmien muodossa.
-Dekkaripiirin kanssa olemme reissanneet pitkin Suomea katsomassa Agatha Christien romaaneihin perustuvia näytelmiä, Liukkonen muistelee.
Olisiko Liukkonen itse halukas lavalle?
-Saisihan tästä aika komean cameo-roolin, Liukkonen nauraa.
Jonna Hellberg-Pitkänen
