Santiago de Compostelan vaellus eli Camino de Santiago on ollut yksi maailman kuuluisimmista pyhiinvaellusreiteistä keskiajalta saakka.
Tänäkin kesänä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kulkevat Ranskasta tai Portugalista kävellen Espanjaan määränpäänään kaupunki, johon Pyhän Jaakobin (esp. Santiago) uskotaan olevan haudattuna.
Salolaiset naapurukset Olga Kulmala ja Helena Karjalainen tekivät kesällä yhteisen matkan tuohon pyhään kaupunkiin – ja palasivat kotiin ystävinä monta kokemusta rikkaampina.
– Ajatus Camino-vaelluksesta oli kulkenut mukanani jo usean vuoden ajan. Halusin haastaa itseäni sekä fyysisesti että henkisesti ja olla osa jotain itseäni suurempaa – matkaa, jonka tuhannet ihmiset ovat kulkeneet vuosisatojen ajan, Olga kertoo.
Kaksikko kulki Camino Portuguésin sisämaareitin Portugalista Espanjaan.
– Lensimme ensin Portoon, josta jatkoimme bussilla Valençaan. Sieltä kävelimme noin 124 kilometriä kuuden päivän aikana Santiago de Compostelaan.
Helenalle matkaan lähteminen ei ollut pitkään suunniteltu unelma, vaan päätös syntyi lähes hetken mielijohteesta.
– Huomasin somessa, että Olga haki matkakaveria Caminolle, kun hänen aiempi matkakaverinsa oli joutunut peruuttamaan. Ensin ajattelin, ettei se ole minua varten. Sitten aloin miettiä, miksi en lähtisi. Pohdin, jaksaisinko kävellä, miten tulisimme Olgan kanssa toimeen ja huolisiko hän minut mukaan, kun emme oikeastaan tunteneet toisiamme kovin hyvin.
Kotona aviomies kannusti ottamaan yhteyttä Olgaan, ja pian lennot olivat jo varattu. Sen jälkeen alkoi käytännön valmistautuminen: reittiin tutustuminen, majoitusten varaaminen, varusteiden hankkiminen ja yhteiset harjoituskävelyt.
Helenalle matkan tärkein tavoite oli yksinkertainen.
– Halusin nähdä, pystynkö kävelemään viikon ajan päivä toisensa jälkeen. Samalla halusin nauttia maisemista ja yhteisestä matkasta.
Olgalle vaellus oli myös matka omaan itseen.
– Emme lähteneet uskonnollisista syistä, mutta pitkä kävely antoi aikaa pysähtyä ja ajatella omaa elämää. Ymmärsin, ettei Camino ole pelkästään määränpäähän saapumista. Se on matka myös omaan itseen.
Vaelluspäivien rytmi muodostui nopeasti samanlaiseksi.
– Heräsimme aamulla, söimme aamupalan, pakkasimme reput ja lähdimme kävelemään. Sitten vain kävelimme. Katselimme maisemia, juttelimme tai kuljimme hiljaa. Päivä kului kuin huomaamatta.
Juuri yhdessä kulkeminen teki matkasta erityisen.
– Matka ei olisi ollut sama yksin. Meillä oli koko päivä aikaa tutustua toisiimme. Kävelytahti, tauot, ruokailut ja huumori sopivat yhteen todella hyvin.
Vaikka kaksikko oli varannut hotellit etukäteen ja yöpyi kahden hengen huoneissa, myös muiden vaeltajien kanssa syntyi luontevasti yhteys.
– Näimme samoja ihmisiä päivä toisensa jälkeen. Reitillä vaihdettiin kuulumisia ja vinkkejä. Kaikki toivottivat toisilleen ”Buen Camino”. Siinä oli jotakin hienoa yhteishenkeä.
Helenaa yllätti erityisesti vaeltajien ikä.
– Kuvittelin etukäteen, että reitillä olisi paljon nuoria. Todellisuudessa suuri osa kulkijoista oli selvästi eläkeiässä. Jokainen kulki kuitenkin omaa matkaansa omalla tavallaan. Toiset kävelivät kaiken, toiset osan matkasta bussilla. Siellä ei tuntunut olevan oikeaa tai väärää tapaa tehdä Camino.
Jo ennen lähtöä kaksikko oli lukenut paljon reitistä.
– Erityisesti mieleen jäivät lauseet ”Camino antaa ja Camino ottaa” sekä ”Askel kerrallaan”. Niistä tuli myös meidän vaelluksemme punainen lanka.
– Päätimme antaa jokaiselle päivälle oman teeman. Yksi päivä opetti rauhallisuutta, toinen nöyryyttä, kolmas hyväksymistä, seuraava palautumista ja viimeinen tavoitteen saavuttamisen merkitystä.
Viimeisenä päivänä edessä oli 26 kilometrin taival Santiago de Compostelaan.
– Oli ristiriitainen tunne. Halusi päästä perille, mutta samalla ei olisi halunnut matkan päättyvän. Kun katedraalin tornit viimein näkyivät, se tuntui uskomattomalta. Silloin todella ymmärsi kävelleensä koko matkan Valençasta asti, Helena sanoo.
Myös matkakumppanille maaliin saapuminen jäi pysyvästi mieleen.
– Oli aivan mieletön tunne nähdä katedraali ja tajuta, että olimme tehneet sen yhdessä. Olen kiitollinen siitä, että pääsin Olgan mukaan.
Vaellus jätti jälkeensä paljon muutakin kuin kilometrejä.
Naapuruksista tuli ystäviä, ja molemmat uskovat, ettei Camino jää heidän viimeiseksi yhteiseksi matkakseen.
Camino-vaellus innosti Helenaa ja Olgaa jakamaan kokemuksiaan somessa
Olga Kulmalan ja Helena Karjalaisen yhteinen vaellus Santiago de Compostelaan jätti jälkeensä paljon muistoja. Osa niistä tallentui myös sosiaaliseen mediaan, jossa kaksikko kertoi matkansa etenemisestä lähes reaaliajassa.
– Kirjoitimme päivän päätteeksi yhteenvedon ja julkaisimme kuvia ja videoita matkan varrelta. Oli todella mukavaa huomata jälkeenpäin, että niin moni oli seurannut matkaamme. Erityisen ilahduttavaa oli kuulla, että jotkut perheet olivat katsoneet päivityksiä yhdessä lastensa kanssa.
– Oli todella koskettavaa saada matkan aikana niin paljon kannustavia viestejä.
Helena Karjalainen kiittää matkakumppaniaan, jonka kanssa yhteinen vaellus sujui alusta loppuun mutkattomasti.
– Se oli kyllä upea kokemus. Sitä vain käveli ja jakoi sen Olgan kanssa.
Kaksikolla synkkasi todella hyvin. Yhteinen kävelytahti, ruokailut, levot ja huumori loksahtivat paikoilleen heti matkan alusta lähtien.
Kulmala on tottunut haastamaan itseään. Hän työskentelee Halikon Ravintolamaailmassa vuoropäällikkönä, ja kiireisen työn vastapainoksi liikunta on tärkeä osa arkea.
Hän kilpaili fitnessissä vuonna 2020, harrastuksiin kuuluu myös moottoripyöräilyä, avantouintia ja kylmäuintia.
– Viime vuosina olen kiinnostunut erityisesti itseni kehittämisestä, hyvinvoinnista sekä tavoitteellisesta tekemisestä.
Myös perhe on tärkeä voimavara.
– Minulla on kaksi poikaa ja avopuoliso. He ovat aina kannustaneet minua toteuttamaan unelmiani ja haastamaan itseäni.
Helena Karjalainen viihtyy vapaa-ajallaan käsitöiden, leipomisen ja ulkoilun parissa. Lähikaupassa myyjänä työskentelevän Karjalaisen perheeseen kuuluvat aviomies, kaksi teini-ikäistä tytärtä ja kolme aikuista poikaa.
– Teemme mieheni kanssa paljon päiväretkiä. Joskus kävelemme kymmenen kilometriä, joskus kolmekymmentä.
Karjalainen kertoo käyttävänsä sosiaalista mediaa ennen kaikkea omana muistikirjanaan.
– Haen sieltä ideoita harrastuksiini ja jaan omia kokemuksiani muistoksi itselleni ja samalla vinkiksi muille. Ajattelen, että jos minä pystyn johonkin, pystyy moni muukin. Joskus jaan retki- ja kahvilavinkkejä, joskus leipomista.
Olga ja Helena muistelevat alkukesän reissuaan ja ovat kiitollisia siitä, että uskaltautuivat lähtemään matkaan. He kannustavat myös muita ihmisiä toteuttamaan omia haaveitaan.
– Ei kannata pelätä sitä, että ei jaksaisi. Kymmenen tai kaksikymmentä kilometriä päivässä menee kyllä ihan tavallisella kunnolla. Siellä kuljetaan omaa tahtia ja eikä kiirettä ole mihinkään. Päivämatkankin voi päättää itse, Olga ja Helena sanovat.
Pekka Mäenpää
