Kun vähän yli kymmenvuotias Sampsa Sarparanta tutustui sisarensa kautta yhdysvaltalaiseen punkbändiin Ramonesiin, ei siitä enää ollut paluuta. Punk-aate teki kodin Sarparannan solurakenteeseen, ja rakensi nuoresta pojasta miehen, jolla on vahva oikeudentaju ja suuri sydän.
– Sellaista maailmaa, jossa tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kohtaavat, ei enää tarvitsisi kritisoida, Sarparanta kiteyttää. Vielä siihen maailmaan on kuitenkin matkaa. Sarparanta tunnetaan sekä kuvataiteilijana että muusikkona. Punkbändi No Shame toimi vuosien 1996 ja 2016 välillä. Tänään Sarparanta keikkailee omaa nimeään kantavan kokoonpanon kanssa. Kokoonpanoon kuuluu Sarparannan lisäksi Janne Tanskanen, Olli Noroviita ja Saska Ketonen. Mutta kuinka kaikki alkoi?
– Meillä oli olohuoneen nurkassa vanha perintöpiano. Minusta tuntuu, että perheeni yllättyi, kun aloin pimputtamaan sitä. Kun illat pimenevät, istun edelleen työhuoneellani soittamassa pianoa, Sarparanta kertoo, ja jatkaa:
– Bändeissä olen soittanut ihan nuoresta saakka. Ensimmäinen bändini oli nimeltään Sabah al khair. Nimi on egyptiä ja tarkoittaa Hyvää huomenta. Opin sen Aku Ankasta, Sarparanta kertoo hyväntuulisesti.
– No Shame sai alkunsa bändikisasta, jota emme voittaneet. Bändi tuntui kuitenkin erityiselle, Sarparanta muistelee. Ja olihan No Shame erityinen. Hyvin pian nuoret salolaismuusikot Sampsa Sarparanta, Esa Salokoski, Pekka Virtanen ja Teemu Horto, saivat levytyssopimuksen, joka poiki satoja keikkoja ulkomaita myöden.
– Treenasimme ensin Bändilässä ja sittemmin vanhempieni kellarissa. En ymmärrä, miten vanhempani kestivät meitä: siinä he katsoivat iltauutisia, ja talossa kaikui meidän musiikkimme. Toisaalta, kun tyttäreni tänä päivänä soittaa kitaraa kotimme kellarissa – se on minulle maailman kaunein ääni, Sarparanta pohdiskelee.
Salolainen vaatimattomuus näkyy Sarparannan asenteessa:
– Onhan se ihmeellistä, että tällainen salolaislähtöinen – olemme aina kokeneet No Shamen salolaisbändiksi, vaikka asuimmekin joskus kaikki yhtä aikaa Helsingissä – bändi pääsee festareille pääesiintyjäksi ja saa keikoilleen ennen pitkää kaksi sukupolvea faneja. Sitten vielä pääsee soittamaan yhdessä ihailemiensa artistien, kuten TV Smithin, kanssa – eihän sitä oikein voi edes uskoa. Mutta totta se on. Omia fanejaan Sarparanta muistaa esimerkiksi editoimalla viimeisimmän keikkansa tallenteeksi, jotka välittää keikkafiiliksen kotisohville saakka – heillekin, jotka eivät päässeet mukaan keikalle.
– Aikoinaan Salon punkskene oli hyvin pieni. Mutta ihminen tarvitsee aina oman heimon, ja niinpä punkkarit löytävät aina toisensa, ollaan sitten Salossa, Helsingissä tai vaikka Mallorcalla.
Mallorcalla?
– Niin, olimme siellä vanhempieni ja perheeni kanssa lomalla. Opas osasi kertoa meille satamasta pienen klubin, josta löysimme omiamme. He näyttivät meille todellista Mallorcaa. Baarissa meitä tervehdittiin käsi pystyssä, että ”hei, me ollaan odotettu teitä, tervetuloa!” He olivat nähneet meidät kaduilla, kun työnsin lastenkärryjä keesi päässä, Sarparanta nauraa ja summaa:
– Sellaista ei olisi koskaan tapahtunut ilman punkkia. Eikä muuten olisi Salon keskustan puutalojakaan ilman punkkia, sillä punkkarit ottivat ne aikoinaan omikseen, valtasivat ne, ja estivät talojen purkamisen.
Musiikin lisäksi Sarparanta purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan kuvataiteeseen. Kuvat kertovat musiikin kanssa samoista yhteiskuntakriittisistä aiheista, mutta eri kielellä.
– Olinhan minä aina piirtänyt paljon, mutta aloitin maalaamisen parikymppisenä sivarina. Sen jälkeen hain taideakatemiaan seitsemän kertaa ja siinä välissä maalasin erilaisissa päivämaalausryhmissä. Kukkia maalanneet mummot pelkäsivät ensin tällaista keesipäistä punkkaria, mutta pian toimin siellä jo melkein varaopena. Kuvataideakatemiaan hakiessani opin, että ihmisen pitää olla sinnikäs, jos haluaa huipulle ja sinne minäkin tahdon. Voi se olla ihmiselle taakkakin. Ajattelen Ismo Alangon tavoin, että olen yhtä aikaa itseni pahin kriitikko ja suurin fani. Vaikka vuodet vierivät ja No Shamen jäämistö mahtuu tänään pariin pahvilaatikkoon, ei punk ole kadonnut Sarparannan elämästä. Taiteilijan lähipiirissäkin se tiedetään.
– Joskus minua on tituleerattu ”entiseksi punkkariksi”. Vaimoni osuu aina naulan kantaan, kun hän nytkin kysyi ihmetellen, että miten joku voi olla entinen punkkari?
Sampsa Sarparannan kuvataidetta on kuluvana kesänä esillä Wiurilan kesän biennaalinäyttelyssä 13. kesäkuuta – 24. elokuuta.
Jonna Hellberg-Pitkänen
