Tapio Saarimäen kiinnostus omia sukujuuriaan kohtaan kasvoi vuonna 2017 niin paljon, että hän päätti osallistua kansalaisopiston sukututkimuskurssille. Hän liittyi tuolloin myös Salon Seudun Sukututkijat ry:n jäseneksi ja on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana tämän vuoden alusta lähtien.
– Sukututkimus on koukuttavaa. Sitä tehdessä syntyy ikään kuin ketjureaktio. Oman suvun historian ja henkilöiden myötä kiinnostus kotikyläni historiaan kasvoi. Samaa logiikkaa hyödynsin lähinnä kirkonkirjoihin pohjautuen, ketä kylässä on asunut ja miten kylä oli syntynyt ja kasvanut, Saarimäki kertoo.
Moni kiinnostuu sukututkimuksesta vasta eläkeiässä, kuten Saarimäellekin tapahtui.
– Kannattaisi alkaa jo nuorempana kyselemään omilta vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan tietoja oman suvun historiasta. Sukututkimus on kuin palapelin kokoamista. Meidän yhdistyksemme tärkein tehtävä onkin antaa apua ja eväitä, miten päästä alkuun ja jatkaa oman sukututkimuksen tekemistä. Suosittelen myös kansalaisopiston kursseille osallistumista. Kursseilla pääsee jyvälle sukututkimuksen logiikasta, Saarimäki sanoo.
Salon Seudun Sukututkijoissa on mukana yli 400 jäsentä, joille yhdistys järjestää kerho- ja kuukausitapaamisia, luentoja ja retkiä. Martti Attila on seuran hallituksen jäsen ja hän toimii Suvustaja-lehden päätoimittajana sekä sukututkijahakemiston ylläpitäjänä. Hän kertoo Salon seudulla rippikirjojen sijainnin vaihtelevan suuresti rajojen vaihtumisen vuoksi ja hankaloittavan omalta osaltaan tietojen löytymistä.
– Rippikirjoja pidettiin Salo-Uskelan emäseurakunnan lisäksi myös kappeliseurakunnissa. Salon, Muurlan, Perttelin, Uskelan ja Kuusjoen rippikirjat menevät usein ristiin, eikä tietoja löydy niin helposti. Salon seudun sukututkijat ry:n jäsenet ovat olleet aktiivisia, jotta tiedonhaku helpottuisi. Olemme Risto Sinervon kanssa kuvanneet vanhoja kirkonkirjoja, joihin pieni työryhmämme on tehnyt sukunimet sisältävät hakemistot. Hakemistojen avulla oikeat kuvat löytyvät nopeasti. Varsinkin rippikirjojen kuvissa on henkilötietojen lisäksi paljon tietoa myös taloista, torpista ja kylistä, Attila kertoo.
Torpparit suku-tutkimuksen kohteina
Salon Seudun Sukututkijat ry järjesti huhtikuussa torppia ja torppareita käsittelevän luentotilaisuuden ”Torpparit sukututkimuksen kohteina”. Suomen historiaan oleellisena osana kuuluvat torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tekemällä töitä ja toisinaan vuokraa maksettiin myös torpassa valmistetuilla tuotteilla. Torppareiden määrä oli suurimmillaan 1860-luvulla. Hilkansalissa pidetyssä luentotilaisuudessa tuotiin esille torppareiden elämää Perniöstä, Uskelasta, Suomusjärveltä ja Halikosta. Torppareiden historia kiinnosti Saarimäkeä myös omien, isän puoleisten sukujuurien kautta.
– Salossa sijaitsevan Veitakkalan kartanon Saarimäen torppa oli suvussamme 145 vuotta. Seitsemänlapsisessa perheessä oli kaksi poikaa, joista nuorempi oli isäni Kalevi Saarimäki. Hän oli viimeinen torpassa syntynyt lapsi. Isoisäni Juho Saarimäki oli viimeinen Veitakkalan kartanon Saarimäen torppari. Tätini Fanni Lehmuskoski o.s. Saarimäki kuoli vuonna 1992 85-vuotiaana. Fanni oli piirtänyt serkulleni kartan läheisistä torpista lapsuudessaan, itse muistan hänen kertomiaan tarinoita muun muassa vuoden 1918 tapahtumista torpparilakiin liittyen. Veitakkalan kartano sijaitsee muinaisen Hiidentien varrella. Sen mailla on ollut aikanaan yhteensä 25 torppaa, joihin myös Saarimäen torppa kuului, Saarimäki kertoo.
Vuonna 1918 tuli voimaan torpparilaki, joka oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa.
– Torpparit tekivät pitkiä työpäiviä ja saattoivat joutua isännän mielivallan alaiseksi, riippuen isännästä. Metsän arvon nousu 1800-luvun loppupuolella oli suurin syy, miksi torppien kasvu pysähtyi. Työväkeä oli riittävästi ja torppia ei tarvittu lisää. Työvälineet, -tavat ja tekniikka tietysti myös kehittyivät koko ajan. Torpparina ollut isoisäni kuoli vuonna 1924, joten hän ehti olla hetken myös maanviljelijä ja tilalllinen, ja isäni oli sitten aikanaan jo maanviljelijä, Saarimäki kertoo.
Torppareilla oli yleensä suullinen tai kirjallinen torpparisopimus isäntätalon kanssa. Sopimuksessa määriteltiin työhön liittyvät velvoitteet, palkat ja mahdolliset nautintaoikeudet, esimerkiksi pelto- ja laidunmaihin. Kirjallisia sopimuksia on säilynyt vain rajallisesti ja siksi usein monilapsisten torppariperheiden tutkiminen on ollut haastavaa. Torppareiden vaihtuvuus oli yleensä suurta, sillä torpparit saattoivat vaihtaa asuinpaikkaa miltei vuosittain. Attila huomauttaa, että kartanonomistajien lisäksi myös talollisilla ja kirkoilla oli torppareita.
– Kartanoiden ja maatilojen lisäksi seurakunnat olivat merkittäviä maanomistajia. Talollinen ja torppari saattoivat olla keskenään myös sukulaisia. Jos esimerkiksi joku talollisen sisarusparvesta ei löytänyt muuta työtä, hän saattoi ryhtyä torppariksi. Torpparit olivat iso väestönosa, joka on pitänyt Suomea pystyssä, Attila toteaa.
Maritta Määttänen
