Kun kolmasluokkalainen Sergei Pavlov juoksenteli idyllisissä, kuvankauniisti kumpuilevissa Häntälän notkoissa, ei hän vielä osannut kuvitellakaan, mitä elämä tuo tullessaan.
– Olen syntynyt Viipurissa, mutta 3,5-vuotiaana muutimme Somerolle, josta sitten muutimme Häntälään. Siellä vietin suuren osan lapsuuttani. Edelleen, kun tulen kotiin, nautin Häntälän mielettömästä luonnosta. Se on ihan uskomaton paikka, Pavlov huudahtaa.
Tänä päivänä Pavlov työskentelee Helsingissä, Pariisissa ja Tokiossa. Hän kuvaa mustavalkofilmille ja työskentelee muotikuvausten ja valokuvataiteen parissa. Häneltä on juuri tullut ulos myös omaelämäkerrallinen dokumentaarinen valokuvakirja. Uutuuskirjan nimi, 山, tarkoittaa vuorta ja viittaa Japaniin, jossa Pavlov on viettänyt aikaa kuvaten poikaystäväänsä. Ehkä rakkaus on Pavloville jotakin yhtä järkähtämätöntä kuin kuvissa oleva Fuji? On kiinnostavaa, että kirjan nimi tarkoittaa vuorta samaan aikaan, kun Pavlov itse on kotoisin jopa 30 metriä syvistä notkoista.
Pavlovin mukaan valokuvaaja tarvitsee menestyäkseen sekä malttia että verkostoitumista. Toisinaan tarvitaan myös tuuria ja sitä, että ollaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan – ja, että elämässä on oikeat ihmiset oikeaan aikaan.
– Peruskoulu ei ollut minulle helppoa. Oli koulukiusaamista ja oppimisvaikeuksia. Koulussa erityisapuopettajana toimi Vilhelmiina Halinen, joka neuvoi minua hakemaan Muurlan opiston valokuvauslinjalle. Seuraavat kaksi vuotta sitten asuin Muurlassa, Pavlov kertoo.
– Muistan, kuinka isä heitti minut autolla kouluun aina Kuusjoen halki. Siellä oli pieni ruokakauppa, jonne aina pysähdyttiin ostamaan jätskit. Joskus vieläkin pyöräilen Kuusjoen läpi, ihan vaan, koska siellä on niin idyllistä, Pavlov suunnittelee.
Muurlan opiston jälkeen taiteilijaelämä on heitellyt Pavlovia, milloin suuriin valokuvausprojekteihin, milloin hanttihommiin. Kaiken keskiössä on kuitenkin valokuvaus. Nykyään Pavlovin palkittuja valokuvia on nähty yksityisnäyttelyissä paitsi Ranskassa, myös Suomessa.
– Minua kiinnostaa se, miten ihmiset saavat elämänsä kasaan. Kaikki tarvitsevat ruokaa ja suojaa, ja tähän kiteytyy koko elämä. Vaikka kaikilla ei olekaan samat lähtökohdat, niin maailma on silti avoinna. Toki maailmassa on paljon lainalaisuuksia, jotka määrittelevät ihmisten haaveita. Mutta on tärkeää, että lähtökohdat eivät määrittele sitä, mihin ihminen elämässään pyrkii, Pavlov pohtii.
Hän on rakentanut uransa vuorikiipeilijän sitkeydellä, heittäytymisellä ja oppimalla epäonnistumisistaan.
– Kaikki on pitänyt oppia itse. Kun menin töihin Helsinkiin, suunnistin kavereiden tulostaman kartan ja tekstiohjeiden perusteella mainosvalokuvatuotantoyhtiön haastatteluun. Kun muutin Tokioon, en osannut kieltä, vaan opiskelin sitä hanttihommien ohella, Pavlov kertaa.
– Nyt ajattelen, että koko maailma ei olekaan tässä ja nyt. Teini-ikäisenä luulin, että elämä on Häntälän notkoissa, joissa jahtasin lehmiä kumisaappaat mudassa. Nyt kuljen Helsingin, Tokion ja Pariisin väliä! Kannustan ihmisiä uskaltamaan astumaan tuntemattomaan. Mene kohti sitä, mistä et vielä tiedä mitään. Sattumia voi myös luoda itse. Mitään ei tapahdu, jos ei mene kotoa pois.
Pavloville koti kuitenkin on turvaa ja paikallaan pysyvää – kuin vuori.
– Luontoyhteyteni on säilynyt kaikki nämä vuodet. Suomessa ollessa ihminen saattaa olla luonnossa koko ajan. Pariisissa taas luonto tuntuu olevan kaukana, se on jotakin, jonne pitää erikseen mennä. Suomessa ollessani pyöräilen usein Häntälässä ja Kuusjoella nauttien kauniista maisemista. Luonnon kauneudessa on samanlaista voimaa kuin taiteessa, se on jo itsessään parantavaa, Pavlov kiteyttää.
Jonna Hellberg-Pitkänen
