-Vuonna 1990 olin Itä-Helsingissä perimässä huumevelkoja asunnossa, jossa myös silloin asuin. Paikalla oli kolme narkomaania, joista yksi oli velkaa. Tilanne päättyi rankkaan pahoinpitelyyn, ja havahduin omasta verilammikostani parvekkeelta henkitoreissani.
Näin karusti alkaa Salon Vapaaseurakunnan pastorin Veijo Heikkilän kertomus elämästään. On vaikea kuvitella, mitä kaikkea rauhallisen ja seesteisen oloinen mies on joutunut kokemaan.
– Olin käyttänyt huumausaineita jo toistakymmentä vuotta ja olin vaipunut syvälle huumerikollisuuden syövereihin. Olin myös istunut tuomioita vankiloissa ja siinäkin vaiheessa pakoilin vankilatuomiota. Olimme muuttaneet 60- ja 70-luvun vaihteessa Pohjanmaalta Espooseen. Nuorilla ei lähiössämme ollut oikein harrastuksia ja jäin ensimmäisestä hasis-kokeilustani koukkuun. 1990-luvulle tultaessa olin luurangonlaiha ja minulla oli monia suonensisäisten käyttäjien sairauksia.
Maatessaan parvekkeella hänet valtasi voimakas kuolemanpelko ja ymmärrys siitä, että näin ei voinut enää jatkua. Oli vain yksi tie.
– Pysäytin ulkona taksin ja ajoin vanhempieni kodin kautta sairaalaan. Liisa Tallgren ja hänen perustamansa Vapaaksi huumeista ry oli ainoa paikka, joka siihen aikaan otti vastaan missä tahansa kunnossa olevan ihmisen. Pääsin sinne muutamaksi päiväksi ja sieltä minut ohjattiin Toivola-kotiin, joka oli tarkoitettu muun muassa päihdekuntoutujille ja vapautuville vangeille. Olin siellä kuusi kuukautta, mutta halusin myös selvittää asiani yhteiskunnan kanssa: edessäni oli kolmen vuoden tuomio, jota lähdin suorittamaan Köyliön varavankilaan. Alkoi vaikea ja haasteellinen aika, sillä vankilassa en ollut koskaan ollut ilman päihteitä, selvin päin.
Yllättävä apu oli kuitenkin lähellä.
– Presidentin myöntämät armahdukset ovat harvinaisia ja niitä on erittäin vaikea saada. Vesa Laukkanen, yhden kauden kansanedustajanakin toiminut mies, teki armahdusanomukseni. Vankilanjohtaja kutsui minut marraskuussa 1991 luokseen ja ilmoitti, että presidentti Koivisto on matkustanut tyttärensä kanssa Malediiveille, mutta lähtöaamuna hän on allekirjoittanut armahdukseni.
Vankilasta vapauduttuaan Veijo teki huumeidenvastaista työtä ja vuonna 1995 hänet valittiin pappiskoulutukseen Suomen teologiseen opistoon, jonka taustayhteisönä on Suomen Vapaakirkko.
– Olen työskennellyt pappina yhdessätoista eri seurakunnassa Suomessa, Kanadassa ja Espanjassa. Toimin Nokialla osa-aikaisena pastorina ja syyskuun alusta alkaen osa-aikaisena myös Salossa. Täällä olen jo nyt havainnut poikkeuksellista ja positiivista yhteistyötä eri seurakuntien välillä.
Veijolla ja hänen elämäntarinallaan on painava ja tärkeä viesti ihmisille.
– Elämä voi oikeasti muuttua, ja se ajatus antaa toivoa.
Elina Koskinen