Mikko Polojärvi on kotoisin Taivalkoskelta. Samoilla Koillismaan selkosilla on syntynyt toinenkin suuri poika, Kalle Päätalo.
-Suuren suuresta paikkakunnasta ei ole kyse, mutta oma teatteri siellä oli silloin ja on edelleenkin. Ensimmäinen kosketukseni teatteriin oli yläasteella, kun käytiin koulun kanssa katsomassa jotakin jonka nimeä en enää muista. Ammattikouluaikoina käytiin Oulun kaupunginteatterissa, ja muistan että jokin Niskavuori-näytelmistä teki vaikutuksen. Ollessani armeijassa Kajaanissa tuli käytyä varsin usein teatterissa, sattui nimittäin tupakaveriksi hyvin uskonnollinen nuori mies. Hän ei lähtenyt kapakkaan, mutta teatteriin kyllä mielellään. Nykyäänkin viihdyn erittäin hyvin myös katsomon puolella, ykköseksi näkemistäni menee ”Niin kuin taivaassa” Helsingissä. Myös Jekyll&Hyde Turussa on kärkipäässä.
Mikko oli 2000-luvun alussa muuttanut Saloon ja työskenteli silloisessa Rautaruukissa Halikossa. Työkaveriksi sattui Pentti Kääriäinen, joka jo siinä vaiheessa oli näytellyt parikymmentä vuotta Salon Teatterissa ja alkoi houkutella Mikkoakin mukaan.
-Olin ensin pitkään sitä mieltä, ettei minulla ole aikaa. Ristintie vuonna 2001, pääsiäisvaellus jota Salossakin järjestettiin useana vuonna peräkkäin, oli ensimmäinen esitys jossa olin mukana; näyttelin Pietaria. Seuraavan vuoden kesällä Vuohensaaressa esitettiin Simpauttajaa ja sitten se oli menoa!
Hulluimpina vuosina saattoi olla kolmekin eri esitystä vuodessa: syysnäytelmä, lastennäytelmä keväällä ja vielä kesäteatteri.
-Oli mukavaa kun pyydettiin mukaan ja välillä tuli mentyä pyytämättäkin. Toisinaan harjoittelussa oli kaksi näytelmää yhtä aikaa, tai sitten toista harjoiteltiin ja toista esitettiin. Se kävi ajan mittaan liian raskaaksi ja aiheutti stressioireena jopa sydänvaivoja. Nyt en ole enää moneen vuoteen ollut kesänäytelmissä mukana.
Suosikkiroolejaan näyttelijöitten on monesti vaikea nimetä, sillä usein ajankohtaisin ja tuorein rooli on eniten mielen päällä. Mikolla on kuitenkin vastaus valmiina.
-Arsenikkia ja vanhoja pitsejä -näytelmän kajahtanut sukulaispoika, joka luuli olevansa presidentti Theodore Roosevelt, on yksi suosikeistani. Pidin myös kovasti Phileas Foggin roolista Maailman ympäri 80 päivässä -näytelmässä. Viimeisimpänä Kurjien herra Gillenormand, joka oli sen esityksen harvoja hieman komediallisia hahmoja. Harrastuksen alkuaikoina tykkäsin tehdä hauskoja rooleja, nykyään enemmänkin syvällisiä hahmoja, joilla on jotakin sanottavaa. Toiveroolini olisi Punaisen viivan agitaattori Puntarpää, jota Jussi Jurkka elokuvassa unohtumattomasti esitti. Tällä hetkellä olen mukana Salon Teatterissa Minna Canthista kertovassa Rouva C -näytelmässä. Esitän seminaarin rehtoria Uno Cygnaeusta, joka on lievästi perverssi tyyppi.
Näyttämöllä tapahtuu joskus yhtä sun toista yllättävää, kun on kyse elävästä esityksestä ja oikeista ihmisistä.
-Maailman ympäri 80 päivässä oli siinä mielessä haastava näytelmä, että paikasta toiseen mentiin vauhdilla eri kulkuneuvoilla ja kohtausvaihdot oli todella nopeita. Yhdessä kohtauksessa odottelin naispääosan esittäjää rouva Aoudaa parvekkeella eikä rouvaa kuulunut eikä näkynyt pienestä huhuilustakaan huolimatta. Sommittelin päässäni dialogistamme monologia siinä vaiheessa kun kohtausvaihdossa sekaantunut rouva rynnisti puuskuttaen paikalle. Vuokravaimossa taas meinasin pyörtyä näyttämölle, en ollut kiireessä ehtinyt syödä mitään.
Näytteleminen on varsinkin aikaa ja välillä vaivaakin vaativa harrastus, mutta kiehtova.
-Parasta on varmaan kivojen ihmisten kanssa yhdessä puuhastelu ja se ettei tarvitse hampaat irvessä kilpailla jostakin. Kiva on myös välillä olla ihan joku muu ja unohtaa hetkeksi omat huolet ja murheet. Uskoisin että katsojan kannalta parasta on hyvä tarina, jonka hyvät näyttelijät uskottavasti ja elävästi esittävät ja joka tempaa mukaansa heti alkumetreiltä.
Elina Koskinen
