Ohjaus Mikis Jaakkola
Näyttelijät Fred: Mikko Polojärvi, Vincent: Timo Mäenpää, Blanche: Susanna Karhu, Maria: Lotta Kannisto, Lili: Marika Hämäläinen, Bob: Jerry Alajoki, hoitaja: Hannele Kivikoski
Lavastus Jerry Alajoki, puvustus Hannele Kivikoski, Marika Hämäläinen, graafikko, markkinointi ja viestintä Susanna Karhu, valaistus- ja äänisuunnittelu Eli Koivunen, Roberts Zadraks.Käsikirjoitus Laurent Baffie, suomennos Reita Lounatvuori.
Salon Teatterin syksyn ensimmäinen näytelmä Bio Jännässä on lämminhenkinen kokemus.
Lava on täynnä tuttuja tyyppejä ja siihen sopiva kattaus löytyi ensi-illassa myös katsomosta. Samanlaisiksi voisi kuvitella seuraavat parikymmentä näytöstä syksyn ja kevään aikana, paitsi että katsomossa tyypit vaihtuvat.
Laurent Baffien kirjoittamaa ”Ihan pakko” -näytelmää on markkinoitu komediaksi neurooseista; mutta itse kuvaisin näkemääni kuvaukseksi ihmisistä.
Näytelmää kuvataan teatterin esittelytekstissä muun muassa näin: ”neurootikot yrittävät auttaa toisiaan ja itseään parantumaan pakkomielteistä”.
Ajattelin ensin ehkä monen muun tavoin, kuinka vaikeaa on tehdä teatteria ihmisten diagnooseista. Mutta siitä ei tietenkään ollut kyse, diagnoosit eivät määritä meitä ihmisinä edes tai ainakaan hyvässä teatteritekstissä.
Näytelmään kirjoitetut roolihahmot olivat eläviä ja tuntevia ihmisiä, alun jännän jännityksen jälkeen pehmustetulla tuolilla pystyi rentoutumaan myös katsomossa.
Näytelmä tapahtui lääkärin vastaanottohuoneessa ja vessassa, jota ei toki näytetä.
”Kuuluisan erikoislääkäri Sternin vastaanotolle on saapunut joukko erilaisia pakko-oireista kärsiviä potilaita. Kun maineikkaan lääkärin lento myöhästyy, odotushuoneessa alkaa spontaani ryhmäterapiaistunto.”
Yksi joukosta toimii yleensä aina kapellimestarina ja Ihan pakko -näytelmässä rooli on kirjoitettu Timo Mäenpään esittämälle Vincentille. Taksikuski tapaa työssään maailman erilaisimpia ihmisiä ja siksi Vincent osaa ottaa ohjat käsiinsä odotushuoneessa omaan humoristiseen tapaansa. Tykkäsin Mäenpään tavasta napata kanssaihmiset ja Pariisin asemat haltuunsa parin tunnin session aikana.
Mikko Polojärven kokemus näkyy hienosti Fredin kaksijakoisessa roolissa. Susanna Karhu pesee Blanchen roolissa kaksi tuntia käsiään ja pelkojaan, samalla tavalla kuin Maria (Lotta Kannisto) risteilee omien ajatustensa ja tekemättä jääneiden unohdustensa kanssa.
Jokaisella näytelmän henkilöllä on omat keinonsa hallita tai selviytyä omaa mieltään häiritsevästä. Tunteet toista kohtaan voivat olla yksi hyvä tapa unohtua hetkeksi miettimästä itseään.
Marika Hämäläinen (Lili) ja Jerry Alajoki (Bob) ovat odotushuoneen nuoret, joilla on koko elämä edessään. Kaksikko oli istunnon päättyessä mahdollisesti jo yhteisen elämänsä lähtöviivalla – mahdollisesti.
Istahtaminen teatteriin katsomaan perinteistä puheteatteria on aina päätös pysytellä erossa kännykästään tai vilkkaasta keskustelusta vieraan ihmisen kanssa bussissa tai hississä.
Se on hetki keskittymiselle ja mahdollisuudelle antaa näytelmän viedä mihin sitten on menossakin.
Lupa ihmetellä ja nauttia, nauraa ja itkeä jos siltä tuntuu.
”Ihan pakko” näytelmän ihmiset on kuvattu inhimillisiksi, ehkä hieman särkyneiksi persooniksi, joita Salon Teatterissa on nähty ennen ja nähdään toivottavasti tulevaisuudessa.
Kaikkia teatteriesityksiä ei ole tarkoitettu silmät märkinä naurettaviksi tai itkettäviksi; Jännään on tehty alkuun hyvin jotain siltä väliltä.
Pekka Mäenpää
