Kun Satu‑Maaria Mäkipuro katseli lapsena isänsä työskentelyä tämän ateljeessa, hän haaveili, että saisi joskus itsekin työskennellä siellä. Tuolloin Mäkipuro asui perheineen Helsingissä ja työskenteli mainostoimistossa graafikkona.
Nyt, 30 vuotta myöhemmin, Mäkipuro tekee työtään isänsä vanhassa ateljeessa, joka sijaitsee heidän kotinsa pihapiirissä. Tila on täynnä valokuvia, kirjoja ja vuosikymmenten aikana kertynyttä tavaraa.
Mäkipuro ei yleensä katso elämäänsä taaksepäin – taiteilijan työ vaatii katsetta tulevaan.
–Aina edessä siintää seuraava näyttely, seuraava kirja, seuraava produktio. Siinä vaiheessa, kun näyttely saadaan pyörimään, olen jo tavallaan siirtynyt seuraavaan, hän kuvaa.
Tänä vuonna hänellä ei ole tiedossa näyttelyitä, kirjaprojektia eikä opetusta kansalaisopistolla. Hän ottaa vuoden itselleen ja omalle työlleen – vapauden tehdä silloin, kun hänestä itsestään tuntuu oikealta.
–Aamulla minusta ei saa mitään irti, joten tiedän, että silloin ei kannata edes yrittää työskennellä. Teen töitä mieluiten illalla, kun tiedän, ettei minua enää tarvita missään. Aloitan iltaviideltä ja työskentelen puoleenyöhön. Se on tehokasta aikaa.
Taiteilijan työ on Mäkipuron mukaan yksinäistä, mutta se sopii hänelle: hän on luonteeltaan introvertti. Nuorempana hän pyrki pehmentämään omaa sisäistä maailmaansa, jotta se tuntuisi helpommalta vastaanottaa.
–Mietin enemmän, mitä yleisö haluaa nähdä ja mikä heitä kiinnostaa. Se, etten paljastanut kaikkea itsestäni, suojeli sekä yleisöä että minua, hän muistelee.
Hän kuvaa sisäistä maailmaansa kaksijakoiseksi: tummaksi, hämäräksi ja hiljaiseksi, mutta samalla värikkääksi ja leikkisäksi. Monet työt pohjautuvat kokemuksiin ja ajatuksiin, joita hän on kantanut pitkään mukanaan.
Viime syksynä Mäkipuro menetti hevosensa, joka oli ollut hänellä kymmenen vuotta.
–Eläimet ovat minulle kuin ystäviä. Tallilla tuli vietettyä aikaa, ja hevoseni kanssa pystyin puhumaan, nauramaan ja itkemään.
Surun myötä syntyneet työt olivat sävyltään siniharmaita – surun väriä.
Jo 20 vuotta yrittäjänä toimineena Mäkipuro on löytänyt itselleen sopivat työskentelytavat. Hän on tehnyt paljon: toiminut kansalaisopiston opettajana, taidemuseon graafisena suunnittelijana, teatterilavastajana ja tietenkin taiteilijana. Luovuutta ei hänen mukaansa voi pakottaa, mutta sitä voi houkutella esiin.
–Olen oma askarteluohjaajani ja suhtaudun työhöni kuin lapset. Minulla on työn alla monta erikokoista projektia, joiden välillä voin vaihdella, jotta mielenkiinto säilyy. Saatan myös tehdä taulupohjan valmiiksi ja katsoa, mitä ajatuksia siitä syntyy.
Työskennellessään Mäkipuro kuuntelee usein äänikirjoja, mieluiten tosielämän tarinoita. Niihin – kuten työhönkin – hän uppoutuu helposti.
Työn vastapainona ovat koti, perhe ja mökkeily. Omat lapset ovat jo muuttaneet omilleen, mutta käyvät usein lastensa kanssa kylässä. Saman katon alla asuu myös Mäkipuron äiti.
–Vanhempani ostivat tämän talon 60‑luvulla, ja me muutimme tänne isäni kuoltua. On ihanaa, että perhe on näin lähellä. Se on ollut lapsille ja lapsenlapsillekin rikkaus.
Koti on yksi Salon vanhimmista taloista ja liittyy myös Mäkipuron miehen, Karin, sukuun.
–Löysimme täältä vanhoja sukutauluja, joista selvisi, että hänen sukunsa on asunut täällä jo 1600‑luvulla. Aikamoinen sattuma.
Mäkipuro on kerännyt isoisänsä ja isänsä tavaroita ja käy niitä läpi vähitellen. Työhuone on täynnä vanhoja kirjoja ja esineitä, ja vintillä niitä on lisää.
–Olisi hienoa, että talon historia kerättäisiin joskus yksiin kansiin. Tietoa kyllä löytyy, ja olisi sääli, jos se katoaisi meidän mukanamme.
Tunnustus elämäntyöstä
Mäkipuro palkittiin hiljattain Salon kaupungin toimesta pitkäaikaisesta kulttuurin elämäntyöstä.
–Se saa minut tuntemaan itseni vanhaksi, kun miettii, että palkitaan elämäntyöstä. Kun kuulin perustelut, ajattelin: olenko oikeasti tehnyt kaiken tuon?
Mäkipuro on taittanut monien taiteilijoiden työtä ja elämää kuvaavia kirjoja ja hämmästellyt heidän osaamistaan.
–Usein teen kirjaa tippa linssissä, kun liikutun toisten tarinoista. On hullua ajatella, että itsekin on tullut tehneeksi paljon. Olen kiitollinen, että olen saanut työskennellä taitavien salolaisten kulttuurintekijöiden kanssa.
Nelli Spännäri
