2:22 A Ghost Story Helsingin kaupunginteatterissa
Näyttelijät: Pia Andersson (vier.), Sanna-June Hyde, Leena Rapola, Matti Rasila, Sauli Suonpää, Lauri Tilkanen (vier.). Suomennos: Anni Ihlberg, Ohjaus: Paavo Westerberg, Sävellys Ja Äänisuunnittelu: Aleksi Saura, Lavastus: Antti Mattila, Pukusuunnittelu: Laura Dammert, Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen, Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää, Dramaturgi: Henna Piirto.
Helsingin kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä vielä toukokuun alkuun nähtävä 2:22 A Ghost story on sangen harvinaisen genren edustaja puhuttaessa teatteritaiteesta. Äkkiseltään tällaista kauhu-, tai trillerigenreä edustavaa tekstiä ei tule mieleen muita kuin Mustapukuinen nainen, joka nähtiin muun muassa Salon teatterin lavalla joitakin vuosia sitten.
Nykyaikaan sijoittuva 2:22 A Ghost story on brittiläisen Danny Robinsin vuonna 2021 kirjoittama näytelmä, joka on ollut menestys siellä, missä näytelmää on esitetty. Loppuunmyytyjen West End -esitysten jälkeen esitys on jatkanut esityskauttaan kiertueversiona ympäri Englantia. Näytelmä on saanut ensi-iltansa myös Los Angelesissa, Melbournessa, Prahassa, Tukholmassa ja nyt myös Helsingissä.
Klassisesti yhdessä tilassa tapahtuva 2:22 A Ghost Story kertoo Jennyn (Pia Andersson) ja Samin (Lauri Tilkanen) tarinan. Pariskunta on muuttanut vauvansa kanssa rivitaloasuntoon. Samin ollessa työmatkalla alkaa asunnossa tapahtua outoja asioita. Jenny kuulee itkuhälyttimien kautta ääniä aina kello 2:22. Hän uskoo talossa kummittelevan, mutta Sam löytää kaikkeen järkiperustelun. Yhtenä iltana ystäväpariskunnan Laurenin (Sanna-June Hyde) ja Benin (Sauli Suonpää) kanssa vietettävien illallistreffien aikana Jennyn ja Samin luona, he päättävät kummitteluasian tullessa ilmi jäädä valvomaan kello 2:22 asti.
Paavo Westerbergin ohjaukset ovat totutusti olleet visuaalisesti näyttäviä, kuten Turun kaupunginteatterissa nähty Hamlet ja Helsingin kaupunginteatterin Fanny ja Alexander. Tällä kertaa näytelmä tapahtuu yhdessä asunnossa, ja Areena-näyttämön intiimimpi lava on tuonut uuden kulman Westerbergin tekemiseen. On virkistävää nähdä ohjaajan kädenjälkeä myös pienemmän näyttämön teoksissa.
Kuten esityksen nimi antaa osviittaa, on näytelmän kesto myös kaksi tuntia ja 22 minuuttia. Välillä tuntuu, että tekstiä olisi saanut karsia turhan joutokäynnin välttämiseksi. Se ei olisi vienyt tekstin taikaa pois, kun tarinakaan ei etene reaaliajassa.
Teksti pitää ihan hyvin silti otteessaan, vaikka ajoittainen, ehkä erikoinenkin ratkaisu tietynlaiseen ylinäyttelemiseen (tai paremminkin epäsuomalaiseen tapaan näytellä) ottaa silmään.
Olisin myös ottanut muutaman kauhuelokuvista tutun peläytyskohtauksen (”jumpscare”) pois, niiden teho laimeni loppua kohden ja niitä oli aika runsaasti.
Katsomossa oleva kauhunnälkäinen saa tarpeensa tyydytetyksi näistä pienistä yksityiskohdista huolimatta. Ihan yllättäväkin loppuratkaisu pelastaa. Sen enempää paljastamatta sain kuulla eräältä näytelmän aiemmin nähneeltä, että eräs katsoja oli ottanut lipun toiseen esitykseen, nähdäkseen kuinka loppuratkaisun eräs kohta tapahtui käytännössä.
Sekin on kertomaan, että 2:22 A Ghost story kaltaisten näytelmien tarve on olemassa ja mikäs siinä: se on kelpoa kauhuviihdettä valuvioistaan huolimatta.
Kimmo Lehto
