Varsinais-Suomen ainoat kaupungit olivat vielä 1900-luvun alkupuolella Turku, Suomen vanhin kaupankäyntioikeudet saanut paikkakunta, ja Naantali, keskiaikainen luostarikaupunki.
Turunkaan tarkkaa perustamisvuotta ei tiedetä, mutta sen syntymävuotena pidetään vuotta 1229, jolloin piispanistuin siirrettiin Nousiaisista Maarian Koroisiin. Turun nimi viittaa turkuun eli toriin, kauppapaikkaan.
Muut vähintään keskiaikaiset kaupungit olivat Ulvila ja Rauma Satakunnassa, Porvoo Uudellamaalla ja Viipuri Karjalassa.
Yhtä nykyisen Salon alueen tunnetuimmista muinaisjäännösalueista on pidetty Turkuakin vanhempana muinaiskaupunkina.
Halikon Rikalassa on useita rikkaita muinaisjäännöksiä pronssikaudelta rautakauden lopulle. Tärkeimmät löydöt ovat Linnavuori 180 metriä pitkine kivivalleineen, merovingiaikainen eli 600–800-lukujen polttokenttäkalmisto sekä viikinkiajalle ja ristiretkiajalle 1000–1200-luvuille ajoitettu ruumiskalmisto Gicelin-miekkoineen, koruineen, arabialaisine rahoineen ja muine hauta-antimineen.
Löytöjen kansainvälisyys kertoo vilkkaista kansainvälisistä yhteyksistä, mutta on hyvin epävarmaa, kertovatko ne muinaisesta kaupungista. Rikalan kaivausten aikana 1950-luvulla oletettiin, että siellä olisi ollut myös 1100-luvun kirkonpaikka, mutta mitään varhaiskeskiaikaiseen kirkkoon viittaavaa ei kuitenkaan varmistunut.
Rikalan muinaiskaupunkiin liittyy paljon kansantarinoita. Esimerkiksi Halikon vanhemman historian koonnut opettaja V. J. Kallio kirjoittaa, että perimätiedon mukaan Rikala on ollut kaupunkina jo silloin, kun meri vielä ulottui Rikalanmäen ja Linnamäen juurelle.
Nykyisen tiedon pohjalta ajoitus on kuitenkin melko hurja. Maannousukronologian mukaan merenranta oli Rikalan juurella nimittäin 1500 eaa. eli noin 3500 vuotta sitten aivan neoliittisen kivikauden lopulla.
Sen jälkeen Rikala on ollut vain joenrantakylä, vaikka silmiä vähän siristämällä sen edustalla olevat pellot saakin edelleen lainehtimaan viljavainion sijaan merenä.
Halikon uudemman historian keskiaikaosuuden kirjoittajan Kari Pitkäsen mukaan Rikala ei ole ollut kaupunki keskiaikaisenkaan kaupungin määritelmän mukaan. Merkittävä kauppapaikka ja jonkinlainen keskusalue se olisi voinut olla sen perusteella, että 1400-luvulla alueen hallinnollinen yksikkö eli kihlakunta nimettiin Halikoksi.
Lähellä on lisäksi ollut markkinapaikka ainakin keskiajalta 1700-luvulle asti, mutta sekin on ollut toisella puolen jokea, jossa on myös varhaisen kirkon paikka.
Rikala on suurimmillaankin ollut vain kahdeksantaloinen kylä, jonka talot Linnamäeltä päin lueteltuna olivat Posti, Pormestari eli Seppä sekä Kylänlapsi ”kadun” pohjoispuolella, Tullnääri, Viskaali, Kestalo (Keskitalo), Söökari ja Räntmestari sen eteläpuolella.
Parisataa vuotta sitten taloja on ollut enää kuusi. Näistä vasta 1770-luvulla kirkonkirjoihin ilmaantuneiden talojen nimistä osa viittaa kaupungin virkamiehiin, mikä on ilmeisesti osasyyllinen siihen, että Rikala on pidetty kaupunkina.
Nimi viskaali on tarkoittanut hovioikeuden esittelijää ja kylänlapsi 1500-luvulla kaupunginpalvelijaa.
Jo 1780-luvulla suurin osa Rikalan taloista kuului Armfeltin suvulle ja oli Viurilan kanssa yhteisviljelyksessä. Viimeisimpänä Viurilaan liitettiin Söökari eli Besökare 1850-luvun lopulla August Armfeltin tultua isännäksi. Viimeisiä mainintoja näistä talonnimistä näkyikin 1850-luvun alun kirkonkirjoissa.
Kari Pitkänen pitää liioiteltuna myös ajatusta Rikalasta hämäläisten muinaisena satamana. Kulkihan suurin osa hämäläisten kaukomatkailusta tasaisessa maastossa Hämeen Härkätietä pitkin suoraan Aurajokilaaksoon ja Turkuun. Reitti Halikonlahdelle Uskelan emäkirkon luota lähtevä Hiidentietä pitkin on ollut epätasaisen maastonsa vuoksi vaivalloisempi kulkea eivätkä vesireitit ole olleet tavarankuljetukseen kovin hyviä.
Vanhin säilynyt maininta Rikalasta on vasta vuodelta 1447. Nimi mainitaan ihan nykyisen näköisessä asussa Rikalaby asiakirjassa, joka käsittelee Bengt Hamarin vaimon Margit Hartikantyttären tilaluovutusta Naantalin luostarille. Margit lahjoitti luostarille kaikki tilansa Rikalassa Halikon kunnassa.
Nimistöntutkijoista Viljo Nissilä, Saulo Kepsu ja Jouko Vahtola ovat esittäneet, että nimen Rikala taustalla olisi jokin germaaninen henkilönnimi Rika, Rike, Rico, Richa, Rikila, Rikhard tai jokin afareesin kautta syntynyt hypokorismi eli mukaelma nimestä, jonka lopussa on -rik, kuten Henrik tai Fredrik. Ruotsissa Rikhard näkyy jo vuonna 1296 latinalaistetussa asussa Ricardus.
Muinaiskaupunkitarinoiden takia Rikalan nimen on myös selitetty tarkoittavan vaurasta taloa, rikkaiden paikkaa, mutta näin ei nimen vanhojen kirjoitusasujen tai nykyisenkään asun perusteella voi väittää. Tämä selitys lienee niin sanottu kansanetymologia, myöhäinen epätieteellinen selitys nimelle, jonka alkuperää ei enää tunneta.
Käsittääkseni selityksen on alun perin esittänyt arkeologi Unto Salo, mutta sitä on kannattanut myös nimistöntutkija Sirkka Paikkala.
Halikon vanhoja kylännimiä gradussaan tutkineen Timo Grönroosin mukaan nimen pitäisi olla Rikkahala tai Rikkaala, jos sen taustalla olisi sana rikas.
Rikala on rautakautinen ja siten niin sanottu suomalaisen oikeuden kylä, samoin kuin viereinen Viurila. Saulo Kepsun mukaan Rikala ja Viurila poikkeavat muista halikkolaisista rautakautisten kylien nimistä siinä mielessä, että ne sisältävät vieraskielistä materiaalia, vaikka saksalaisperäinen eli germaaninen aines on ajoitettavissa yleensä vasta keskiajalle.
Hän on pohtinut jopa, voisiko kylännimi Rikala olla nuorempi kuin itse kylä.
Kaikkien muiden halikkolaisten kylännimien joukossa Rikala on hieno esimerkki halikkolaisesta paikannimestä, jonka taustalla on germaaninen henkilönnimi. Se voi viitata joko germaaniseen maahanmuuttajaan, jolla on lähtömaastaan peräisin ollut nimi, tai sitten halikkolaiseen, jolla on vain vilkkaan ulkomaankaupan mukana Rikalaan rantautuneen uuden nimimuodin mukainen nimi.
Kauppaa Halikossa on käyty vilkkaasti. Jääköhän Halikonjoen Joensuun puoleisen rannan nykyisestä kauppapaikasta yhtä selkeitä jälkiä tulevaisuuden arkeologeja varten kuin Rikalasta?
Johanna Halonen
Kirjoittaja on suomen
kielen opettaja ja asutushistoriallisen kielitieteen tutkija
