Suomen kesäteattereissa esitetään nykyään varsin paljon jonkun artistin musiikkiin pohjautuvia näytelmiä. Osassa ei jutun juonella ole mitään tekemistä itse artistin elämän kanssa, mikä on tarinan keveydestä huolimatta yleensä se parempi vaihtoehto. Sitten on ne musiikkinäytelmät, jotka pohjautuvat kyseessä olevan esittäjän elämään enemmän tai vähemmän. Koska kunnollisista ja uskollisista perheenisistä ja -äideistä ei oikein draamaa saa aikaiseksi, on näissä tarinoissa pääosassa viina ja muut viettelykset.
Tanssiorkesteri Finlandersin perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta, joten satoja lauluja ja yli 20 albumia levyttäneen bändin musiikissa on mistä ottaa. Orkesterin jäsenet ovat vuosikymmenien kuluessa vaihtuneet moneen kertaan ja vain yksi perustajajäsen, Aarne Hartelin, on edelleen mukana kokoonpanossa. Bändin suurimpia vahvuuksia ja yksi suosion salaisuuksista on alusta lähtien ollut hienot sovitukset ja stemmalaulu, ja tässä piilee myös Oikeesti-musikaalin hienoinen problematiikka. On ymmärrettävää ja selvää, etteivät harrastajanäyttelijät mitenkään yllä ammattimuusikoitten tasolle, mutta varsinkin näytelmän alkupuolen lauluesitykset olivat vanhalle Finkut-fanille hieman kiusallista kuultavaa. Osansa oli varmasti myös ensi-illan jännityksellä, sillä loppua kohden laulu parani huomattavasti. Erityisesti Kirsikan ja Jounin duetot toisen puoliajan lopulla olivat todella kauniita ja koskettavia.
Eräs teatteriharrastaja sanoi kerran, ettei hän ymmärrä miksi kesäteatterissa pitää esittää hauskoja näytelmiä, koska kesällä on muutenkin mukavaa. Olen sataprosenttisesti samaa mieltä, ja siksi oli erittäin virkistävää katsoa esitystä, jonka teemat olivat arkisia ja osittain traagisiakin: muistisairaus, autismi, elämätön elämä. Merita Seppälän käsikirjoitus olisi toiminut ilman musiikkiakin, paikoitellen jopa paremmin. Osa laulunumeroista vaikutti hieman päälle liimatuilta. Näytelmä liikkuu kahdessa tasossa, ja tässä haasteellisessa rakenteessa oli onnistuttu erinomaisesti.
Laura Hurme ohjaajana on erittäin tarkka, ja mahdollisesti oman musiikkiteatteritaustansa vuoksi hänellä on selkeä kokonaisnäkemys nimenomaan tästä genrestä. Koreografia on tärkeä osa musikaalia, niinpä Marko Carlssonilla ja Emmi Tiermaksella on ollut paljon puuhaa sen laatimisessa. Hienosti he ovat onnistuneet, kunniamaininta tango-koreografialle! Taija-Leena Jokilehdon puvustuksessa pidin erityisesti 80-luvun värimaailman tavoittamisesta. Sen sijaan toivoisin, että maskeerauksesta ja kampauksista vastaava kiinnittäisi enemmän huomiota peruukkien käyttöön ja laatuun. Kun näyttelijällä on useita rooleja, halutaan tietysti välttää sekaannuksia, mutta tarkoitus ei varmaankaan ole saattaa näyttelijää naurettavan näköiseksi.
Puutarhatontuilla on näytelmässä keskeinen rooli ja elävät tontut olivat kerrassaan hauska keksintö. Ohjaaja Laura Hurme oli onnistunut näytelmän roolituksessa ja henkilöohjauksessa todella hyvin. Vahvasta ja osaavasta näyttelijäjoukosta on haasteellista nostaa kenenkään suoritusta erityisesti esiin, mutta Petterinä nähty Jerry Sarlin jaksaa hämmästyttää monipuolisuudellaan: nuorelta näyttelijältä sujuvat niin korskeitten sankarien kuin avuttomampien aatujen roolit. Pidin muutenkin kovasti esimerkiksi hautausmaakohtausten herkkyydestä. Sekä Satu Dahlberg vanhempana että Hanna Ojanaho nuorena Kirsikkana lauloivat kauniisti ja sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Näytelmän hauskoista kohtauksista vastasi suurelta osin Anne Sarlin-Rauhala, ajoituksen hallitseva komedienne.
Oikeesti, Paimion Teatteri
Teksti: Merita Seppälä
Ohjaus: Laura Hurme
Musiikin ja laulujen sovitus sekä äänisuunnittelu: Pasi Ketola
Lauluvalmennus: Roope Pelo
Puvustus: Taija-Leena Jokilehto
Naamiointi: Ida Ollula
Koreografia: Emmi Tiermas ja Marko Carlsson
Elina Koskinen
