On hämmästyttävää, ettei Gösta Knutssonin jo vuonna 1939 aloittaman kirjasarjan hurmaava päähenkilö, töpöhäntäinen Pekka-kissa, ole seikkaillut seudun teattereissa useammin. Tarinoissa on kaikki klassisen draaman hahmot ja ainekset: On sankari, sankarittaria useampikin ja pari-kolme roistoa, jos Pilli- ja Pulla-parat sellaisiksi voidaan laskea. On vauhdikkaita käänteitä, joiden jälkeen paha saa palkkansa ja pääpari toisensa.
Pekka Töpöhäntä -kirjoja on luettu jo nykyisten isovanhempien aikana, joten herttaisia muistoja ja tarttumapintaa löytyy useammankin sukupolven katsojille. Näytelmän sanoma on tänään ajankohtaisempi kuin kenties koskaan: kiusaaminen niin lasten kuin aikuistenkin keskuudessa on sosiaalisen median kautta saavuttanut arvaamattomat mittasuhteet ja erilaisuuden hyväksynnässä on nyky-yhteiskunnassa huomattavaa toivomisen varaa. Näihin asioihin myös ohjaaja Saija-Reetta Kotirinta käsiohjelman ohjaajan sanassa viittaa.
Näytelmän käsikirjoitus on Anneli Mäkelän varsin hieno dramatisointi Gösta Knutssonin kirjoista, siihen on onnistuttu yhdistämään useamman kirjan tapahtumia. Ensimmäisessä näytöksessä ollaan Suomessa sijaitsevassa pikkukaupungissa, joka voisi olla vaikka Salo, sillä Pillin puheissa vilahtaa pertteliläinen siili. Toisessa näytöksessä ollaan päästy suureen maailmaan Tukholmaan.
Vaikka osansa saattaa olla pitkän teatteritauon tuomalla kaipauksella, niin täytyy sanoa, että esitys on kertakaikkiaan hurmaava. Saija-Reetta Kotirinnan ohjaus on erittäin tarkkaa ja oivaltavaa, huomaa hyvin, että tälle ohjaajalle ei mikään puolihuolimaton ole mennyt läpi. Lastennäytelmissä tuikitärkeää on visuaalinen kokonaisuus: lavastus, puvustus ja maskeeraus. Näyttämörakenteet ovat kauniin pastellisävyiset ja samaa linjaa jatkaa myös Jenny Sainion ihastuttava puvustus. Pidin erityisesti Pillin ja Pullan sekä Maija Maitoparran asuista, kekseliäitä yksityiskohtia muidenkin puvuista oli mukava bongailla pitkin esitystä. Näytelmän musiikki toimii suorastaan hämmästyttävän hyvin, varsinkin kun Kirakan Kesäteatteri on niitä harvoja teattereita, joissa ei käytetä äänentoistoa. Samu-Markus Pyykkö haitareineen sopii ihanasti kauniiseen kesäiseen maisemaan.
Kun näyttelijäjoukossa on mukana myös lapsia, tuo se ohjaukseen erilaista haastavuutta kuin aikuisten näyttelijöiden kanssa toimimisessa. Saija-Reetta Kotirinnan kokemus lasten ohjaamisessa tuli todella selväksi, niin ihastuttava kvartetti oli Rolle, Ralli, Rulla ja Fridolfina eli Voitto Lehtinen, Alisa Kärkkäinen, Maija Härkönen ja Ida Alanne. Nelikko oli täysin keskittynyt rooleihinsa eikä kukaan vilkuillut missä äiti tai isi istuu. Lasten fyysiset suoritukset kärrynpyörineen oli myös hauskaa ja vauhdikasta seurattavaa.
Nuorista ja aikuisista näyttelijöistä voisi nostaa esiin useammankin roolisuorituksen. Viljami Törrönen Pekka Töpöhäntänä on vivahteikas ja kovasti empatiaa herättävä hahmo. Hän ei tyydy olemaan vain surkean söpö, vaan osaa ilmentää myös Pekan sisäisiä ristiriitoja itsensä hyväksymisen suhteen. Pekan sisäistä taistelua helpottaa kaksi viehättävää kissaneitiä, itsetietoinen Arkadian Ulla (Sara Nuutinen) ja säteilevä Maija Maitoparta (Tuuli Jaarinen).
Monien lukijoiden suosikkihahmot lienevät Pilli (Arto Lindholm) ja Pulla (Juha-Pekka Seppälä), ja monien, varsinkin lapsikatsojien (ja kirjoittajan) suosikit he olivat myös Kirakassa: hieman hölmöt, mutta ehdottoman sympaattiset kissaveljekset saivat Lindholmin ja Seppälän käsissä hykerryttävät hahmot. Olen sitä mieltä, että oikeastaan lastennäytelmiä voivat arvostella vain lapset. Takanani istui katsoja, joka tunsi Juha-Pekka Seppälän ja jolla oli mukanaan kaksi lasta. Esityksen jälkeen hän halusi ottaa yhteiskuvan, jolloin mukana ollut pieni tyttö henkäisi silmät ihastuksesta loistaen: ”Onks Pulla sun kaveri?!” Ihan kuin Pulla olisi ollut vähintään Suomen presidentti. Sen kauniimpaa kiitosta ei näyttelijä voi saada.
Elina Koskinen
