Kolmen eläköityneen oopperalaulajan Cissyn, Wilfredin ja Reggien elo vanhainkodin rauhassa mullistuu, kun yhtenä päivänä heidän entinen kollegansa, teräväkielinen ja suuriegoinen Jean, muuttaa saman katon alle asumaan.
Mikä vielä hetki sitten oli muistoissa kaukaista menneisyyttä, palautuu kunkin taiteilijan mieliin kuin aamiaiseksi tarjottu eilinen pöperö. Kun vielä Giuseppe Verdin syntymäpäivän kunniaksi järjestettäviin vuotuisiin vanhainkodin juhliin etsitään laulajia ja mihin herkästi innostuva Cissy suostuu oitis, on arjen dynamiikka muuttunut toiseksi. Päivittäinen taistelu iän tuomien vaivojen edessä ja erimielisyyksistä vanhainkodin henkilökunnan kanssa muuttuu kunkin taiteilijan kohtaamiseksi oman menneisyyden kipukohtien, mutta myös sen suurimpien ilojen kesken.
Näytelmän juoni on yksinkertainen. Se, mikä joskus on merkinnyt ihmiselle paljon, ei milloinkaan katoa muistista, vaikka se samainen muisti aika ajoin temppuilisikin. Vanhat aariat löytyvät edelleen äänihuulilta, siitäkin huolimatta, että vuosien tauko laulamisessa olisikin vienyt taiteilijan oman itseluottamuksen – jopa niiltä itsevarmimmilta. Ihmisyys on täynnä kolhuja, mutta epäonnistumisten lomassa on aina myös iloa ja se on mahdollista löytää vielä elämän ehtoopuolellakin.
Kvartetissa neljä erilaista ikäihmisen tarinaa pääsevät esille vuorotellen, vähän kerrallaan kokonaisuudeksi rakentuen. Kukin hahmoista on todellisuudessa enemmän kuin he päältäpäin näyttävät, ja heistä kukin saa oppia tämän toisistaan, yllättyen ja ihmetellen. Moni totuutena pidetty onkin ollut uskomusta – Wilfredin kaltainen naistenmieskin on kenties enemmän vain tarinankertoja, kuin rääväsuiset jutut antavat ymmärtää.
Ensimmäinen puoliaika käynnistyy näytelmässä hieman hitaasti, mutta on toisaalta jokseenkin olennainen hahmojen sielunelämään sisälle pääsemiseksi. Dialogi on hieman kehää kiertävä, mutta on toisaalta omiaan kuvaamaan vanhuksien mielenliikkeitä samojen teemojen äärellä, samaa karkaavaa ajatusta jahdaten.
Jälkimmäisellä puoliskolla alkaa tapahtua. Suurimmista ongelmista on päästy yli, vaikka kinastelu ja mielipiteiden terävä ilmaisu jatkuukin. Vanhainkodin juhlat lähestyvät ja salaisuudet paljastuvat yksi toisensa jälkeen. Näytelmä päättyy hilpeään neljän oopperalaulajan yhteisesitykseen – kvartettiin.
Näyttelysuoritukset ovat konkaritekijöiltä odotettavan onnistuneet. Hahmot tuntuvat uskottavilta ja sekä elekieli että dialogi ovat sujuvia. Erityistä kiitosta ansaitsee Tommy Haakanan tepastelu rehvastelevana ja hävyttömiä puhuvana, kepin turvin liikkuvana Wilfredinä, sekä Eija Suomelan esiintyminen lonkkavikaisena, näennäisen itsevarmana ja itserakkaana Jeanina.
Jutustelu hahmojen välillä on kaikkinensa kuin seuraisi oikeaa oopperan sävyttämää kahvipöytäkeskustelua. Puheenparressa vilisee säveltäjiä ja entisiä laulajaystäviä, juoruja ja muistelua ”kun lauloin sen ja sen siellä ja tuolla”. Oopperaharrastajille näytelmä antaa taatusti oman ulottuvuutensa, kun tietää tarkasti, mistä puhutaan. Ja onhan keskusteluissa yksi salonseutulainenkin viittaus mukana. Ei siitä paljastuksia tämän enempää.
Kokonaisuutena Kvartetti on toimiva näytelmä, joka paranee loppua kohden ja jättää katsojalle hyvän mielen. Kaikki päättyy onnellisesti, ja mukana on myös filosofisia ajatuksia elämästä. Vaikka tarina itsessään onkin vetoavampi jo hieman varttuneemmalle yleisölle, on sen sisällä paljon yleisinhimillistä pohdintaa.
Hahmojen virallisena mottona jo tarinan alussa kuullaankin siinä lopulta konkreettisesti tapahtuva ”EIS” – ei itsesääliä. Tähän on jokaisen ihmisen hyvä pyrkiä, omasta iästään riippumatta.
Käsikirjoitus: Ronald Harwood
Käännös: Kersti Juva
Ohjaus: Joonas Suominen
Lavastus: Niina Suvitie
Rooleissa:
Tommy Haakana, Marja Ruokonen, Eija Suomela, Erik Suomela
Melissa Koponen
