Torikadulla sijaitsevassa Salon Omaishoitokeskuksessa kokoontuu kerran kuukaudessa Leskenlehdet-sururyhmä, joka tarjoaa osallistujilleen tukea, kokemusten vaihtoa ja arkipäivän selviytymiskeinoja. Lokakuun kokoontumiseen saapunut, Salossa asuva Sirkka Vesander kertoo suuren surun kohdanneen häntä kaksi vuotta sitten.
– Aviomieheni Kainon kuolema oli yllättävä, en osannut odottaa sen tapahtuvan. Meille oli tullut 63 vuotta täyteen yhteistä elämää, Sirkka kertoo.
Sirkka kuvailee itse tapahtuman ja sitä seuranneiden hetkien olleen shokki. Soitto hätänumeroon toi paikalle ruumisauton ja poliisit.
– Näin Kainon kauniit kasvot ja ikään kuin hymyn, ennen kuin hänet vietiin ruumisautoon. Itkin poliisin kainalossa. Poliisit olivat sitä mieltä, ettei minua voisi jättää yksin, mutta vakuutin pärjääväni. En kuitenkaan tajunnut moneen päivään täysin sitä, mitä oli tapahtunut, Sirkka muistelee.
Surevan kohtaamista ei koeta useinkaan helpoksi, sen on myös Sirkka havainnut.
– Huomasin, että monen oli vaikeaa tulla lähelle. Syynä voi olla se, ettei aina tiedetä, mitä sanoa. En itsekään osannut käsitellä suruani ja sitten tuli vielä korona. Olin kotona paljon. Vasta koronan alkaessa hieman hellittämään aloin ymmärtämään, että olen todella jäänyt yksin.
– Minut kutsuttiin diakoniatyön sukkapiiriin, ja sieltä sain lisää ystäviä tässä minulle uudessa elämäntilanteessa. Olen käynyt täällä Leskenlehdet-ryhmässä nyt vuoden verran. Ryhmä on mielestäni erittäin tärkeä, sillä meillä jokaisella on oma elämäntarinamme jaettavana, Sirkka kuvailee.
Leskenlehdissä toista kertaa mukana olevan, salolaisen Mirja Rantasen aviomies Markku kuoli puoli vuotta sitten. Pitkään MS-tautia sairastanut mies asui viimeiset kaksi vuotta Halikkokodissa ja Mirja vieraili lähes päivittäin hänen luonaan.
– Loppuaikana Markun syöminen ei oikein onnistunut, joten autoin häntä ruokailuissa. Maaliskuun viimeisinä päivinä Markku joutui keuhkokuumeen takia sairaalaan. Koronan takia vierailuille ei päässyt. Markku oli kuitenkin täysin järjissään ja pystyi juttelemaan puhelimessa. Eräänä huhtikuun päivänä lääkäri soitti ja sanoi, että voisin mennä mihin aikaan tahansa mieheni luo ja olla vaikka yötä. Päättelin, että tämä on nyt lopun alkua, Mirja sanoo.
Mirja kutsui tyttären ja pojan katsomaan isäänsä, joka pystyi tuolloin vielä juttelemaan.
– Oli keskiviikkopäivä ja Markku nukahti juteltuaan lasten kanssa ja näiden lähdettyä kotiinsa. Hän oli mielissään, kun jäin yöksi. Hän sai riittävän kipulääkityksen, joten hänellä ei ollut lainkaan kipuja. Illalla Markku sanoi minulle, ”tiedäks mitä, mä lähden nyt”, Mirja kertoo.
Seuraavana päivänä lääkäri totesi, että hän huomaa Markun olevan menossa pois. Mies yritti vielä puhua, muttei kuitenkaan jaksanut. Mirja halusi pestä Markun hiukset ja se onnistui hyvin erityisen hiustenpesumyssyn avulla.
– Perjantaina hän ei avannut enää silmiään, mutta vastasi nyökkäämällä. Suurimman osan ajasta hän oli unessa. Lauantaina iltapäivällä Markku nukkui rauhallisesti pois ja hänen kasvoilleen jäi hymy. Puhtaat, harmaat hiukset näyttivät niin kauniilta. Hän olisi täyttänyt tänä vuonna 81 vuotta, Mirja kertoo.
Ystävät ja sukulaiset toivat Mirjalle paljon suruvalitteluja ja kukkasia.
– Ensimmäisenä päivänä tuntui niin surulliselta nähdä miehen aamutossut sängyn vieressä. Meille tuli yhteensä 57 avioliittovuotta täyteen. Meillä on ollut aina pyhäinpäivänä tapana käydä haudalla, nyt vien kynttilän myös Markun haudalle, Mirja kertoo.
Mirja sai tutuilta Salon Omaishoitajilta kutsun tulla Leskenlehdet-ryhmään.
– Meillä jokaisella ryhmässä olevalla on sama tilanne elämässä. Toisten vertaistensa kanssa keskusteleminen on surun jakamista, se keventää mieltä ja sisintä, Mirja kuvailee.
Leskenlehdet perustettiin vuonna 2002 elämänkumppaninsa kuoleman kautta menettäneiden vertaistukiryhmäksi. Psykoterapeutti Liisa Salmenperä kertoo pitkäaikaisen ryhmän toimivan täysin vertaistukihenkilöiden ohjaamana.
– Vertaisohjaajat ovat usein paras tuki itsekokeneena tukemaan uusia leskiä, antamaan toivoa jaksamisesta ja eteenpäin pääsemisestä. He pystyvät parhaiten ymmärtämään surun lamauttaman elämäntilanteen, sekä kertomaan omasta selviytymisestään eri arjen tilanteissa. Ryhmässä on vaitiolovelvollisuus, joka luo luottamusta, siellä voi kokea yhteisyyttä, löytää ystäviä ja saa ymmärrystä. Ryhmä on avoin ja siihen voi osallistua vapaasti oman voinnin mukaan. Kaikki ohjaajat ovat vertaistukijoita, leskiä ja käyneet Eläkeliiton Yhtäkkiä Yksin -kurssin, joka on sopeutumisvalmennuskurssi leskeksi jääneille. He ovat käyneet myös Eläkeliiton järjestämän ryhmänohjaajakurssin, Liisa Salmenperä kertoo.
Maritta Määttänen
