Tampereen Työväen Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotanto
Teksti Anthony McCarten
Käännös ja ohjaus Tiina Puumalainen
Rooleissa Anne-Mari Alaspää, Ulla Koivuranta, Esko Roine, Asko Sarkola
Siitä omaan havaintoon perustuvasta tosiasiasta ei pääse minnekään, että kokemus myy. Tampereen Työväen Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotanto Kaksi Paavia on saanut paaveikseen (nykyisen ja entisen) Asko Sarkolan ja Esko Roineen, varsinaiset Suomen teatterikentän konkarit. Eino Salmelaisen katsomo on sen myötä täysi.
Monelle Netflix-elokuvana tuttu Kaksi Paavia on lähtöasetelmaltaan herkullinen. Vaikka uskonmiehiä ei olisikaan, on katolisen kirkon maanpäällisen johtajan elämä mielenkiintoa herättävää. Jos naapurin eloakin tulee joskus sälekaihtimien välistä seurattua, niin miksei myös paavien. Vaikkakin draamanäytelmän välityksellä, tai sen elokuvan.
Tarina on katolisen kirkon vaiheita viimeisen kymmenen vuoden aikana seuranneille tuttu. Paavi Benedictus (Asko Sarkola) on päättänyt luopua paaviudesta. Ikä, kirkon sisäiset skandaalit, oma aikaan sopimaton konservatiivisuus ja sitä kautta tietynlaisen kyvyttömyyden tunne on päätöksen takana. Seuraajakseen Benedictus havittelee viime paavin vaalien toiseksi tullutta, kardinaali Bergogliota (Esko Roine). Bergoglio ei kuitenkaan purematta niele tarjottavaa vastuuta kirkon johtajana, sillä on itse jo haaveillut luopuvansa omista tehtävistään.
Jos nyt jatketaan vertaamista elokuvaan, mistä omakin mielenkiintoni näytelmään alun perin heräsi, niin aivan yhtä iloittelevaa nähtävää ei ole tarjolla. Näytelmä on pitkä, ja siihen nähden sisältää yllättävän vähän kohtauksia. Lähes kolmetuntinen näytelmä tuntuu alussa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, jopa hieman pitkäveteiseltä. Onneksi moneen otteeseen todettu konkarinäyttelijöiden kokemus kannattelee kohtaukset loppuun asti. Miltähän näytelmä tuntuisi muiden pääosanesittäjien kanssa.
Mielenkiintoisimmat kohtaukset käydäänkin, kun hallitseva ja tuleva paavi käyvät keskusteluaan niin teologisesta, sekä kulttuurisesta näkökulmasta. Kyseiset kohtaukset pitävät myös tekstin huvittavimmat kohdat. Pelkkä ajatus, että paavi Benedictus opettelee käyttämään älykelloaan kesähuvilansa puutarhassa, on jo sinällään hauska.
Sarkolan ja Roineen lisäksi ei lavalla nähdä kuin kaksi sisarta, joiden rooleissa nähdään sisar Birgittana Ulla Koivuranta ja sisar Sophiana Anne-Mari Alaspää. Kuten katolisen kirkon kulttuurissakin, myös näytelmässä naiset jäävät miesten varjoon.
Sinänsä näytelmän kannattaa mennä jo katsomaan Asko Sarkolan ja Esko Roineen takia. Tätä kokemuksen määrää on ilahduttavaa seurata katsomosta käsin. Samalla todistaa teatteria sen klassisimmassa muodossa: kahden kokeneen näyttelijän vahvaa dialogia.
Kimmo Lehto
