Liian paksu perhoseksi – Vuohensaaren kesäteatteri
Alkuperäistarina: Sisko Istanmäki, Dramatisointi, musiikkidramaturgia ja ohjaus: Janne Jämsä, Laulujen ja musiikin sovitus, äänisuunnittelu ja laulutaustat: Pasi Ketola, Koreografia: Marko Carlsson, Pukusuunnittelu: Marjo Haapasalo, Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu: Sarianna Sormunen, Lavastuksen suunnittelu: Niina Suvitie
Rooleissa: Helmi Oja, Satu Dahlberg, Jerry Sarlin, Marjukka Paajolahti-Halme, Tuuli Jaarinen, Elviira Väyrynen, Saku Nikkanen, Juuso Kallio, Nora Koivunen, Veera Kärpijoki, Senja Poikonen, Mika Virtanen, Eero Maunu
Elina Koskinen
Monet katsojat muistavat vuonna 1998 ilmestyneen, Sisko Istanmäen romaaniin perustuvan Liian paksu perhoseksi tv-elokuvan, jossa enemmän tai vähemmän huumoria revittiin pääosien esittäjien välisestä kokoerosta. On vaikea kuvitella, että nykyisinä kehopositiivisuuden ja kehorauhan aikoina voitaisiin edes ajatella moista. Mutta unohtakaa se elokuva. Vuohensaaren kesäteatterin tämän vuotisella näytelmällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Onneksi.
Näytelmän dramatisoinut Janne Jämsä on nähdyn ja kuullun perusteella varsinainen monilahjakkuus. Perhosen tarina ei ole tyypillistä kesäteatterihömppää, mutta musiikkivalinnoilla ja draamallisilla painotuksilla Jämsä on kuitenkin luonut herkän ja lempeän pohjavireen surullisiinkin kohtauksiin. Käsikirjoitus on näytelmälle ensiarvoisen tärkeä elementti: jos se ontuu, niin hyväkään ohjaus ja loistavimmatkaan näyttelijät eivät sitä pelasta. Vasta nyt ymmärsin, että tämä tarina piti kertoa.
Janne Jämsällä on ollut tukenaan loistava taiteellinen työryhmä ja hienot näyttelijät, joita hän on selkeästi ohjannut tarkalla ja osaavalla kädellä. Tässä ei ole menty yli siitä mistä aita on matalin, pikemminkin käytetty aikaa ja vaivaa jotta päästään mahdollisimman korkealle. Taiteellisesta työryhmästä voisi nostaa montakin nimeä. Pidin näytelmän visuaalisesta ilmeestä ja värimaailmasta, Niina Suvitien suunnittelema lavastus oli sekä harmoninen että toimiva. Aivan hurmaantunut olin näytelmän värikkäästä puvustuksesta. Marjo Haapasalon luoma puvustus osoitti syvää ymmärrystä roolihahmojen luonnetta kohtaan.
Näytelmän musiikki ja koreografia ansaitsevat suorastaan oman kappaleensa. Suurin osa musiikista on suomalaista iskelmää, joka on sovitettu Pasi Ketolan pettämättömällä ammattitaidolla. Myös äänisuunnittelu ja laulutaustat on Ketolan käsialaa. Laulut soivat kautta linjan upeasti ja siitä suuri kiitos Vuohensaaren hienojen laulajien lisäksi laulut harjoittaneelle Roope Pelolle. Koreografia on toisinaan hyvienkin musiikkinäytelmien kompastuskivi, etenkin jos siitä on tehty liian taiteellinen ja esityksen henkeen sopimaton. Marko Carlssonin koreografia on oivaltava, hyvin harjoitettu ja saman henkisesti roolihahmoja ymmärtävä kuin puvustuskin. Erityisen lystejä oli eri liikennevälineisiin sijoittuvat koreografiset kohtaukset.
Oli ilo istua niin lähellä näyttämöä että pystyi näkemään Kaisua esittäneen Helmi Ojan herkkien kasvojen pienimmätkin ilmeet, sillä hän eli vaativan roolinsa joka solullaan. Kaisu oli kaikessa kompleksisuudessaan hellyyttävä ja suojelunhalua herättävä hahmo. Jos jotain olisi voinut vielä toivoa, niin Helmin kaunista laulua olisi mielellään kuunnellut enemmänkin. Pääparin toinen osapuoli, kauppias Erniä esittänyt Jerry Sarlin, on hurmannut sekä Vuohensaaressa että Salon Teatterissa monissa rooleissa ja tuntuu, että hänen taitonsa ja karismansa kasvaa vuosi vuodelta. Sarlinin Erni oli liikuttava, hauska ja toisaalta äärimmäisen traaginen, ja miten upeasti hän lauloi!
Koko näyttelijäensemble tekee hyvää työtä. Ernin äitiä Ellidaa ja sisko Viiviä näyttelevät Marjukka Paajolahti-Halme ja Tuuli-Maija Jaarinen ovat juuri kuin Tuhkimo-sadusta karanneet ilkeä äiti- ja sisarpuoli. Satu Dahlbergin kaunista laulua kuunteli mielikseen ja nuoria, hienosti tanssivia Eero Maunua ja Senja Poikosta taasen oli ilo katsella.
Käsiohjelmassa Janne Jämsä muistuttaa siitä, millaisen jäljen jätämme toisiin ihmisiin. Vuohensaaren Liian paksu perhoseksi jättää jäljen sydämeen.
